Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Millainen maailma on meidän jälkeemme? Onko planeettamme muuttunut pysyvästi vai selviääkö maapallo sen kovimmasta koetuksesta, omasta luomuksestaan, ihmisestä?
Vastausta näihin kysymyksiin emme saa koskaan, mutta mielikuvituksen voi aina antaa laukata olemassaolomme toiselle puolelle.
40 vuotta sitten julkaistiin kirja, joka oli lapsuuteni suosikkeja: skottilaisen geologin, paleontologin ja kirjailijan Dougal Dixonin omaleimainen, mutta evoluutiotiedettä kunnioittava Ihmisen jälkeen – tulevaisuuden eläinkunta. Kirja, jossa kirjoittajan päänsisäinen aikakone vie lukijan 50 miljoonan vuoden päähän.
Kuvat erikoisista eläimistä olivat lapselle lumoavia. Villissä kaukaisen tulevaisuuden kuvauksessa esitellään eläinkunta, joka on muovautunut meille vieraaksi. Jänikset kasvavat konikaneiksi ja ottavat lauhkean vyöhykkeen hirvieläinten ekologisen lokeron, fakiiriorava puolustautuu saalistajiaan vastaan pitkillä piikeillä ja eteläisellä merellä pingviinit kehittyvät 12-metrisiksi valviineiksi, jotka ottavat valaiden paikan maailman suurimpina eläiminä.
Kunnianosoituksena tieteiskirjallisuudelle ja evoluution tutkimukselle teen nyt syväsukelluksen Suomen lajistoon miljoonien vuosien päähän. Mitä sopuleille, hirville, kissoille, hiirille ja siileille kuuluu kaukaisessa tulevaisuudessa? Tässä jutussa esittelemme omat, valistuneet veikkauksemme.
Mutta ensin nopea kertaus.
Evoluution lyhyt historia
Elämän alkuperä on mysteeri. Ehkä se syntyi alkuliemessä lämpimän, vulkaanisen ja vastasyntyneen maapallon maaperässä nelisen miljardia vuotta sitten. Tai kulkeutui avaruudesta.
Miljardeissa vuosissa mikrobeista tuli selkärangattomia ja selkärankaisia, suuria hirmuliskoja, lintuja ja lopulta myös nisäkkäitä.
Aluksi dinosaurukset hallitsivat niitä ekologisia lokeroita, joissa nisäkkäät olisivat voineet kehittyä. Ensimmäiset nisäkkäät olivat pieniä ja päästäismäisiä, eivätkä ne uskaltaneet liikkua päivisin liitukauden vaarallisessa maailmassa. Kunnes Jukatanin niemimaalle tömähtänyt meteoriitti helpotti niiden elämää.
Miljoonissa vuosissa evoluutio ehtii muovata eläimen täysin uuteen uskoon. Otetaan esimerkiksi pieni, päästäisen kokoisen alkunisäkäs, joka kasvoi, etsi uusia ympäristöjä ja kehittyi sorkkaeläimeksi. Yhtenä päivänä sorkkaeläin löysi ravinnokseen levää rantavedestä ja seuraavat sukupolvet uivat pidemmälle, sukelsivat syvemmälle, kehittivät veteen sopivat raajat sekä virtaviivaisen muodon.
50 miljoonaa vuotta myöhemmin bambista oli tullut suurin koskaan elänyt eläin: sinivalas.
Ympäristö on luonnonvalinnan tärkeä ajuri, sillä elinympäristön raamit määräävät vastaukset keskeisiin kysymyksiin. Mistä ja miten saadaan ravintoa? Kuka selviää saalistukselta ja miten? Kuka pääsee lisääntymään ja välittämään omat geeninsä eteenpäin?
Ihminen kehittyi Afrikassa nykytiedon valossa noin 300 000 vuotta sitten, ja tänään olemme tässä, planeettamme ylivoimaisimpana lajina.
Mutta miten käy sitten, kun meitä ei enää ole? Dixonin kirjassa ihmisen kehitys syö itsensä, kun maanviljelyn, teollisuuden ja lääketieteen vaatimat raaka-aineet imetään kuiviin planeetasta. Uhkakuva on todellinen, mutta toisaalta ihminen myös tiedostaa tilanteen paremmin kuin kirjan julkaisun aikaan 1980-luvulla ja pyrkii etsimään ratkaisuja.
Nyt käynnistän aikakoneen ja siirrymme ihmisen jälkeisen ajan Suomeen. Tervetuloa matkaan!
Dinosaurusten tuho, osa kaksi
On vuosi 3 000 000 jälkeen ajanlaskun alun. Aurinko on yhä keltaisen kääpiön elämän keskivaiheessa, ahertaen yötä päivää kiireisenä fuusioreaktionsa parissa. Tähtemme ei ole vielä kirkastunut riittävästi höyrystääkseen maailman meriä ja keittääkseen kaikkea elävää elävältä.
Luonto on vallannut takaisin kaupungit kuin osoittaakseen sukupuuttoon kuolleelle ihmiselle, että sen mainen omaisuus oli vain hetken lainassa. Jääkaudet ja lämpöaallot ovat pyöritelleet maastoa, mutta yhä aikamatkaaja tunnistaa kansallismaiseman piirteet.
Ennen tässä jutussa kuviteltua tuhoaan ihminen ehti kätkeä aikakapseleita ympäri maailmaa ja säilöä niihin perintönsä. Yksi löytyy titaanipanssarin sisältä Torholan luolasta entisen Lohjan alueelta. Kapseli kertoo ihmiskunnan viimeisistä hetkistä, katsotaanpa mitä sen kultaisille levyille on tallennettu.
Asteroidin törmäys Jakutian tasavaltaan Siperiassa riitti romahduttamaan sivilisaation ja kansainvälisen infrastruktuurin. Ihmiskunta oli riippuvainen teknologiasta, ja vain harvat selvisivät elämästä luonnon armoilla.
Elämä jatkui paikallisissa yhteisöissä vielä satoja vuosia, mutta lajin geneettinen monimuotoisuus ei ollut riittävä ja homo sapiens hävisi hiljalleen planeetaltamme.
Me olimme kuin dinosauruksia, hirmunisäkkäitä, joiden varjossa muun elämän oli vaikea kehittyä. Kohtalomme kertoi yhden evoluution keskeisistä opeista: sukupuutotkin ovat osa luonnon kulkua, sillä ne vapauttavat uusia elinympäristöjä muille lajeille.
Meidän aikamme ihminen tosin tuhosi luontoa hyvin voimakkaasti. Siitä seuranneilla sukupuutoilla ei ollut samaa vapauttavaa vaikutusta, koska monimuotoinen luonto yksipuolistui ja paikoitellen hävisi.
Kilpavarustelua kaupunkien raunioissa
Tässä oli ennen Kalasatama, tuolla oli Merihaka ja takanamme koko Helsingin keskusta. Nyt täällä on merta, jonka aallot pyyhkivät rantaa Tikkurilassa Vantaalla. Suomen suurin kaupunki, tai se mitä siitä oli enää jäljellä, on hautautunut mereen. Kaupunkien eläimistö on kehittynyt ja muuttanut pohjoiseen pois nousuveden tieltä.
Ihmisen omiin tarkoituksiinsa jalostamat koti- ja tuotantoeläimet hävisivät suurelta osin sivilisaation kaaduttua, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Yksi selviäjistä on kotikissan jälkeläinen suomenmyrkkykissa (Felis catus toxicum). Se elää täällä Vantaalla ja on kehittänyt itselleen voimakkaan aseen hankalaa saaliseläintä vastaan. Ulkoisilta piirteiltään kotikissan jälkeläinen on vähän suurempi, muttei suurten kissapetojen kokoinen. Suomenmyrkkykissa on nyt Suomen suurin kissa, sillä yhtenäisten metsäkaistaleiden häviäminen ihmisen aikana ajoi ilveksen sukupuuttoon.
Meidän aikanamme myrkky oli hyvin harvinainen piirre nisäkkäissä. Myrkyllistä sylkeä erittäviä nisäkkäitä tunnettiin vain muutamia: vampyyrilepakot, muutamat päästäislajit ja erikoinen, kissaa vähän kookkaampi haitinalmikki. Myös vesinokkaeläimellä oli takajaloissaan myrkkykannukset, ehkä urosten pariutumistaistelua varten.
Tutkimuksissa 2020-luvulla huomattiin, että monilla nisäkäslajeilla oli myrkkykäärmeen geenit, jotka kertovat sylki- ja myrkkyrauhasten yhteisestä historiasta. Myös ihmisen syljessä oli pieniä määriä myrkkyjä, mutta toksiineilla ei saanut kilpailuetua valmiiksi prosessoidussa maailmassa, joten myrkyllisiä meistä ei kehittynyt. Kissalle myrkystä tuli tässä tulevaisuudenvisiossa lyömätön ase, sillä se auttoi saalistuksessa.
Ihmiskunnan häviämisen alkuvuosina hiiret lisääntyivät voimakkaasti ihmiskunnan raunioissa – samaan tapaan kuin pienet alkunisäkkäät dinosaurusten kuoltua.
Hiirten ja rottien pääasiallinen selviytymiskeino ihmisen aikakaudella oli nopea lisääntyminen. Suuretkaan yksilötappiot eivät silloin haitanneet lajin selviämistä, kun jälkikasvua oli riittävästi.
Kissojen villiinnyttyä saalistuspaine kaupunkien raunioissa kasvoi armottomaksi. Tarvittiin uusia selviytymiskeinoja, mutta hiiri hävisi kissoille nopeudessa ja ketteryydessä. Laji oli tottunut selviämään passiivisesti.
Panssarihiiri (Mus maximus) on nimensä mukaisesti kehittänyt itselleen panssarin kuin vyötiäisellä. Paksu nahka suojaa sitä kissojen hyökkäyksiltä. Suomenmyrkkykissan voimat eivät riitä panssaroitua ja vankistunutta hiirtä vastaan, mutta terävät kulmahampaat läpäisevät panssarin ja yksittäinen purema voi riittää hiiren tappamiseen.
Panssarihiiri on yhä luonteeltaan arka ja sillä on useita saalistajia. Kanta on pienentynyt ja laji synnyttää yleensä vain muutaman poikasen, joista molemmat vanhemmat huolehtivat preeriamyyrien tapaan. Ravintonaan se käyttää pääosin hyönteisiä ja siemeniä.
Kaupunkien raunioihin ihmisen katoaminen jätti taistelukentän. Luonnossa elonkierto jatkui, vaikka ympäristö muuttuikin vuosituhansiksi.
Ilmastonmuutos ajoi jyrsijät mereen
Nyt kolmisen miljoonaa vuotta ihmisen jälkeen pohjoinen Suomi on kylmempi kuin 2020-luvulla. Mannerlaatat ovat liikkuneet lähemmäs Pohjoisnapaa ja Ylä-Lapissa ilmasto on kesäisin merellisen arktinen, talvisin hyytävän kylmä.
Ennen vallitsevaa kylmää kautta elettiin poikkeuksellisen lämmin vuosimiljoona. Kuuman kauden aikana Lapin ekosysteemin alkuperäislajisto – siis ne lajit, jotka olivat ihmisen ajasta selvinneet – tuhoutui, kun lämpöä pakenevat lajit törmäsivät Jäämereen. Myös pohjolan pienet jyrsijät, sopulit, pakotettiin merelle asti, mutta sukupuuton sijaan laji sopeutui nopeasti merelliseen elämään.
Olemme matkanneet pääkaupunkiseudulta pohjoisemmas rannikolle. Myös Oulu on meren alla, ja rantaviiva kulkee noin Kiimingin paikkeilla. Täällä rantatörmillä käy kova kuhina, kun pienet oranssinkirjavat pennut ovat ryömineet pesistään rantaveteen.
Jäämerensopuli (Lemmus martimum) olisi oivallinen tutkimuskohde, jos ihminen yhä eläisi. Mutta näin miljoonia vuosia myöhemmin on vain luonto, ei ketään tutkimassa tai selittämässä sitä, paitsi kuvitteellinen aikamatkaoppaamme.
Sopulin evoluutio on osoitus siitä, miten ympäristö sanelee lajien ominaisuudet. Merten historiassa aaltoja ovat halkoneet hait, delfiinit ja kalaliskot. Kaikki ovat olleet keskenään samannäköisiä, mutta luonnontieteellisesti täysin eri puusta veistettyjä. Virtaviivaisuus ja yhdenmuotoisuus kertoo ylitsepääsemättömistä voimista, jotka määräävät selviämiseen vaadittavat ominaisuudet.
Jäämerensopuli kehittyi, kun sopulit ovat pakon edessä oppineet selviämään meren antimilla. Nyt lajille on kehittynyt jo räpylämäiset jalat ja pitkä häntä kuin saukolla.
Ravintonsa se saa pääosin ruskolevistä, mutta on oppinut myös sekasyöntiin ja kerää pimeinä vuodenaikoina lisäravintoa simpukoista. Laji on levinnyt myös ympäri Itämeren.
Seksuaalivalinta ohjaa arojen jättiläisiä
Toinen suuri luonnonmuutos tapahtui, kun suuri osa laajoista ja yhtenäisistä metsistä hävisi ihmisen aikakauden lopussa. Tilalle syntyi paljon preerian kaltaista skandinaavista aromaata, joka vaihtuu pohjoisessa jouhevasti tundraksi.
Rovaniemeltä Kajaaniin ja siitä itään Suomi on suurta pohjoista tasankoa, jossa tuuli on kaivertanut kallioista teräviä kuin lännenelokuvan autiomaassa.
Näillä tasangoilla vaeltaa pohjansarvihirvi (Alces horribilis), jonka tunnistaa jo kaukaa sen valtavista sarvista. Sarvet olivat tärkeä osa hirvien seksuaalivalintaa jo metsäisenä aikakautena, sillä parittelumenoissa urokset mittelivät niitä kalisuttamalla.
Nyt pohjansarvihirvellä on niin suuret sarvet, ettei niistä ole oikeastaan kuin haittaa, mutta niiden tuoma menestys pariutumisessa kompensoi epäkäytännöllisyyttä. Aikoinaan eläneista lajeista samanlainen erikoisuus oli esimerkiksi riikinkukko, jonka näyttävästä pyrstöstä oli hyötyä vain parittelukumppaneiden houkuttelussa.
Suurten arojen syntyminen mahdollisti sarvien kasvun ilman, että ne olisivat haitanneet liikkumista merkittävästi. Pohjoisilla aroilla hirvistä tuli biisonimaisia: tukevampia ja lyhytraajaisempia kuin sukulaiset etelässä.
Yleensä lähellä napa-alueita lajit ovat sukulaisiaan tanakampia. Stereotyyppi on niin yleinen, että ilmiöt on nimetty Bergmanin ja Allenin säännöiksi.
Jos on tarpeeksi hyvä, ei tarvitse muuttua
Myös metsiä ja niittyjä on toki jäljellä ja eteläisessä Suomessa metsittyminen on kiihtynyt jälleen lyhyen tauon jälkeen. Metsissä kasvaa edelleen kuusia ja ikihonkia, mutta Etelä-Suomessa myös sademetsää muistuttavaa kasvillisuutta, esimerkiksi hulppeita saniaslajeja.
Katsohan tänne aluskasvillisuuteen, niin näytän jotain odottamatonta. Tuossa juuriston alla on onkalo, jonka suulle ja sisään on kasattu kuolleiden saniaisten korsia. Siellä on nukkunut talviuntaan siili – tuskin muuttumaton, pörröinen piikkipallo.
Siili on elävä fossiili ja esimerkki vakiinnuttavasta luonnonvalinnasta. Se ei ole juuri muuttanut muotoaan noin 15 miljoonaan vuoteen. Sen kaava selviytymiseen on yksinkertaisen tehokas, eikä hyväksi todettua välttämättä kannata lähteä sotkemaan.
Kun eläin muuttuu, ei paluuta takaisin välttämättä ole. 1800-luvun lopussa paleontologi Louis Dollo päätteli, että paluu ohitettuun evoluutiovaiheeseen on äärettömän epätodennäköistä. Evoluutio olisi siis yhdensuuntainen jatkumo, aina etenevä.
Myöhemmin laiksi kirjattua päätelmää on myös kyseenalaistettu, sillä fossiilit kertovat liskolajeista, jotka ovat munineet, synnyttäneet eläviä poikasia ja palanneet uudelleen munimaan kehityshistoriansa aikana.
Oikeastaan säilytetty siili on loistava esimerkki evoluution erikoisuuksista, sillä sitä pääsee tutkimaan myös ilman aikakonetta tai mielikuvitusta, toisin kuin suomenmyrkkykissaa, panssarihiirtä, jäämerensopulia tai pohjansarvihirveä.
On siis aika palata kotiin menneisyyteen ja ihastella meitä ympäröivää elämää ja sen ihmeitä. Olemme kulkeneet miljoonien vuosien tien tähän pisteeseen ja oppineet vasta äskettäin edes ymmärtämään elämän kehityksen askelia.
Dixonin kirjan lakoninen kuvaus luonnonvaransa loppuun kuluttavasta ihmiskunnasta on ajankohtaisempi kuin koskaan, mutta itse haluan uskoa parempaan.
Ihminen on dinosaurus, mutta älykäs sellainen. Tuskin mikään laji elää loputtomiin, mutta voimme viivästyttää vääjäämätöntä kohtelemalla planeettaamme paremmin ja antaa myös muille lajeille tilaa elää ja kehittyä.
Joskus on paikallaan pohtia, millainen maailma oli ennen meitä, ja millainen se kenties on meidän jälkeemme. Mutta ihan yhtä tärkeää on pysähtyä ja katsoa ympärilleen vielä, kun on olemassa.