Menneen koronavuoden aikana kaikki ovat tehneet sen, mikä pitää tehdä. Taistelun etulinjaan heitetyt sairaanhoitajat ovat tehneet sen, minkä ovat kyenneet ja sen, mikä pitää tehdä. Heitä ylistetään arjen sankareiksi, ja aivan syystä.
Mutta koronavuonna kaikki muutkin ovat kantaneet yhteiseen kekoon oman kortensa, jokainen omalla tavallaan.
Ja juuri tässä yhdessä tekemisessä on ihmisen voima. Lähes poikkeuksetta kaikki, mitä me teemme, liittyy tavalla tai toisella toisten tekemiseen.
Näin oli jo silloin, kun mammuttia lähdettiin metsästämään.
On lähes käsittämätöntä, miten tehokkaasti me ihmiset ponnistelemme yhdessä. Sitä pohtiessa ei enää hämmästy, miksi me ihmiset olemme kohonneet tämän planeetan valtiaiksi.
Me riitelemme jatkuvasti. Mutta jotenkin juna vain kulkee eteenpäin.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisimme päämääristä samaa mieltä. Itse asiassa on enemmän asioita mistä olemme eri mieltä. Me riitelemme jatkuvasti. Mutta jotenkin juna vain kulkee eteenpäin.
Tietenkään kukaan ei tee aina ja joka hetki parastaan. Sellainen on ihminen: ei se aina jaksa. Sekin pitää osata antaa anteeksi.
Mieleen tulee muuttoon kokoontuva syksyinen lintuparvi. Se kieppuu, hajoaa, palaa yhteen. Johtajalinnut vaihtuvat. Hetki mennään yhteen suuntaan, heti perään toisaalle. Sitä touhua katsellessa tuntuu, ettei koko hommasta tule mitään.
Mutta lopulta, kun talvi saapuu, linnut ovat poissa. Kaikesta sekoilusta huolimatta ne ovat onnistuneet muuttamaan etelään.
Jotenkin jokainen lintuparven jäsen on omalla panoksellaan osallistunut etelänmuuttoon.
Mielipiteitteni jatkumo on ollut yhtä virheiden ja väärinkäsitysten värisuoraa.
Vastaavasti myös ihmisyhteisöt punnertavat eteenpäin, koko ajan yrittäen ja paljon erehtyen. Nostetaan siis hattua kaikille ihmisille ja annetaan arvo myös niille, jotka räpiköivät omasta mielestämme väärään suuntaan. Sillä jokainen meistä erehtyy itsekin. Eikä vain joskus vaan usein.
Kun esimerkiksi muistelen omaa nuoruuttani, mieleen ei tule mitään, missä olisin osunut kaukoviisaasti oikeaan. Mielipiteitteni jatkumo on ollut yhtä virheiden ja väärinkäsitysten värisuoraa.
Mutta nykyään tuntuu, että malkaa omassa silmässä on mahdotonta nähdä. Ainakaan somessa. Siellä omat näkemykset ovat vailla epäilyjä. Oman puolueen nokkahenkilöt ovat pyhimyksiä. He eivät tee mitään väärää silloinkaan, kun tekevät.
Vastapuolta taas ei sovi kiittää milloinkaan. Ei silloinkaan, kun ovat oikeassa.
Kietoutuminen oman oikeaoppisuutensa käärinliinoihin on eräänlaista muumioitumista. Linnottautuminen samanmielisten ylistyskuoroon on eräänlaista pelkuruutta. Se kuitenkin tuntuu olevan ajan henki.
Mutta vaikka vastapuoli olisi väärässä, sille kannattaa kääntää korva. Jopa rokotevastaisia kannattaa kuunnella, sillä he opettavat meille jotakin ihmisestä. Kaikki, mitä ihmiset tekevät, paljastavat meille jotakin ihmisestä.
Minulle lähetetään ajoittain ajatelmia mustista aukoista, jotka fysiikan valossa ovat järjettömiä. Minusta kuitenkin tuntuu, että ne osaltaan auttavat minua hiomaan ilmaisuani silloin, kun joudun kertomaan, mikä tuo fysiikan valo täsmällisesti ottaen on.
Jokainen näkökulma auttaa kehittämään ajattelua, eikä mikään ole pahempaa kuin omien ajatusten kivettyminen.
Jotkut jopa kerskailevat luupäisyydellään. Olen ollut oikeassa jo syntyessäni, he vakuuttelevat.
Se, joka ei koskaan ole muuttanut mielipiteitään, on näet sataprosenttisen varmasti väärässä. Silti jotkut jopa kerskailevat luupäisyydellään. Olen ollut oikeassa jo syntyessäni, he vakuuttelevat.
Mutta somessa päivästä toiseen samaa tympeää poliittista tuomiota saarnaava lahkolaispastori on pohjimmiltaan mielenkiinnoton. Twitterin rakkikoira, joka aina ryntää puolustamaan omaa puoluettaan, tapahtuipa mitä tahansa, on pelkästään pitkästyttävä.
Barack Obama on todennut, ettei muutos synny tuomitsemalla muita. Yritetään pitää tämä viisaus mielessä.
Muutos syntyy, kun me itse muutamme mielemme.
Ollaan siis kuin lintuparvi, kaikki arjen sankareita ja epätavallisia ihmisiä. Tunnustetaan, ettei kukaan meistä tiedä tarkasti, minne päin pitää mennä, paitsi että aina on parempi suunnata kohti valoa ja lämpöä kuin kohti pimeyttä.
Suhtaudutaan poliittisiin vastustajiin kuin Fransiskus Assisilainen. Huutomyrskyn sijasta palkitaan heidät ennemmin lempeällä hymyllä, joka toki saa olla hieman ironinen, epätäydellisiä ihmisiä kun kuitenkin kaikki olemme.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Kolumnista voi keskustella 11.1. klo 23.00 saakka.