Suomessa tiedettiin juutalaisten vainoamisesta hyvissä ajoin ennen toisen maailmansodan loppua – jo silloin, kun yhteistyö natsi-Saksan kanssa oli tiiveimmillään.
Asia selviää ulkoministeriön arkistosta, jossa Yle on tutkinut lähetystöjen ministeriölle toimittamia raportteja. Suomen Berliinin-lähetystö alkoi raportoida Helsinkiin juutalaisten järjestelmällisestä sorrosta pian natsien valtaannousun jälkeen.
Esimerkiksi 4. helmikuuta 1936 lähetystö kirjasi raporttiinsa:
"Puolueet on tuhottu ja kansallissosialistinen puolue jäänyt ainoaksi lailliseksi puolueeksi, sulautuen yhteen valtion käsitteen kanssa. Juutalaiset on suljettu pois saksalaisesta yhteiskunnasta ja n.s. Nürnbergin lakeja, joiden tarkoituksena on turvata saksalaisen rodun puhtaus, noudatetaan ankarasti."
Lait oli hyväksytty parlamentin kokouksessa Nürnbergissä edellisenä vuonna, ja ne muun muassa kielsivät juutalaisten ja ei-juutalaisten avioliitot. Lakien avulla luotiin pohjaa juutalaisten lailliselle syrjinnälle.
5. heinäkuuta 1938 Berliinin-lähetystö raportoi Suomeen ulkoministeriölle:
"...kansallissosialistit ovat kerta kaikkiaan päättäneet juutalaisten hävittämisen valtakunnastaan, olkoon tämä sitten oikein tai väärin, inhimillistä tai epäinhimillistä."
Kehityksen "vakavuutta oli vaikea nähdä"
Akatemiatutkija Oula Silvennoinen on tutkinut Suomen ja Saksan sodanaikaisia suhteita. Hän muistuttaa, että juutalaisten vainoaminen alkoi heti, kun Adolf Hitlerin johtamat kansallissosialistit olivat nousseet valtaan 1930-luvulla.
– Koska kysymyksessä oli asteittainen prosessi, joka eteni syrjinnästä aina sitten lopulta kansanmurhaan vähitellen kiristyen, prosessin lopputulosta ja vakavuutta oli pitkään vaikea nähdä. Suomen lähettiläiden raportointi osoittaa kyllä ihan selvästi, että sillä joka Helsingissä halusi ymmärtää, mihin suuntaan asiat olivat menossa, hänellä oli siihen tarjolla riittävästi tietoa, Silvennoinen sanoo.
Apulaisprofessori Markku Jokisipilä on myös perehtynyt laajasti Suomen ja Saksan suhteisiin sekä kansallissosialismiin.
– Ei Euroopassa kenelläkään ollut epäselvää, että juutalaisten asema kävi sitä tukalammaksi Saksassa 1930-luvun mittaan mitä pidemmälle Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien valtakausi jatkui, Jokisipilä sanoo.
Churchill kertoi julmuuksista kesällä 1941
Natsien julmuus siviilejä kohtaan nousi kansainväiseen tietoisuuteen viimeistään kesällä 1941.
Britannian pääministeri Winston Churchill sanoi radiopuheessaan elokuussa, että saksalaiset teloittavat tuhansia siviilejä valloittamillaan alueilla. Churchill ei maininnut erikseen juutalaisia, jotta saksalaiset eivät tajuaisi brittien pystyneen murtamaan saksalaisten viesteissään käyttämän salakielen.
Lokakuussa 1941 Suomen Valtiollisen poliisin Valpon virkailija Olavi Viherluoto kävi Tallinnassa. Hän raportoi, että Virossa ei juurikaan enää ole juutalaisia: miehet oli ammuttu, naiset ja lapset suljettu keskitysleirille.
Suomi taisteli vuosina 1941–1944 Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Pohjoisella rintamalla suomalaiset sotilaat oli alistettu saksalaisten komentoon. Läheinen yhteistyö antoi mahdollisuuden saada ensikäden tietoa myös muiden rintamien tilanteesta.
Pohjoisen rintaman eli Saksan 20. vuoristoarmeijan päämaja sijaitsi Rovaniemellä.
– Saksalaisten sisäisten siirtojen seurauksena (Rovaniemellä) palveli monia sellaisia henkilöitä, jotka olivat vähän aiemmin hyökkäysvaiheessa olleet itärintamalla todistamassa ja osallistumassakin holokaustin ensimmäiseen vaiheeseen, Markku Jokisipilä sanoo.
– Suomalaiset yhdysupseerit ovat omiin raportteihinsa kirjanneet näitä kertomuksia, mitä he ovat kuulleet esimerkiksi siitä, mitä Kiovan seudulla tapahtui silloin, kun saksalaiset siitä ohitse menivät ja puhdistuksia siellä suorittivat.
Osa natsien pahimmista julmuuksista nähtiin juuri Ukrainassa, jossa tapettiin satoja tuhansia juutalaisia.
Himmler ja Hitler Suomessa
Natsien SS-joukkojen komentaja Heinrich Himmler vieraili Lapissa maaliskuussa 1942. Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä kirjoitti vierailusta raportin, jonka mukaan Himmler oli puhunut "sivumennen ja kylmässä äänilajissa juutalaisista ja heidän kohtelustaan Saksassa".
Saksan diktaattori Adolf Hitler vieraili Suomessa 4. kesäkuuta 1942 puolustusvoimien ylipäällikön, marsalkka Mannerheimin syntymäpäivillä. Mannerheim puolestaan teki kesäkuun lopulla vastavierailun natsijohdon luokse Saksaan.
Kesäkuussa 1942 juutalaisten joukkomurhat olivat yleisesti tiedossa. Kaikkialla maailmassa seurattu sanomalehti The New York Times oli kirjoittanut 18. toukokuuta, että teloituskomppaniat olivat ampuneet natsien miehittämillä alueilla 400 000 ihmistä. Pelkästään Virossa, Latviassa ja Liettuassa oli teloitettu vähintään 100 000 juutalaista.
Päivä Mannerheimin vastavierailun jälkeen 29. kesäkuuta New York Times uutisoi, että saksalaiset olivat murhanneet sodan aikana yli miljoona juutalaista.
"Oli parempi olla vain hiljaa"
– Varsinkin siinä vaiheessa, kun oltiin yhteisessä sodassa Neuvostoliittoa vastaan Saksan kanssa, käytännössä oli pakko vain niellä oman liittolaisen kaikenlaiset toimet, koska mitäpä sille asialle olisi voinut tehdä, Oula Silvennoinen sanoo.
Saksan vallattua Puolan syyskuussa 1939 hyökkäysjoukkojen perässä maahan oli tullut Einsatzgruppen-tuhoamisryhmiä. Niiden tehtävänä oli surmata siviilejä.
– Katsottiin, että saksalaisten käsissä juutalaisten kohtalo näyttää olevan hyvin ikävä, ja jos olet juutalainen Saksan hallitsemilla alueilla, se on hengenvaarallinen, mutta sitten ajateltiin, että tämä on saksalaisten asia, eikä Suomen tule riskeerata omia kansallisia intressejään ryhtymällä Saksaa neuvomaan tällaisessa asiassa, Markku Jokisipilä sanoo.
Natsit alkoivat nopeasti myös siirtää valtaamiltaan alueilta juutalaisia keskitysleireihin. Osa vangeista surmattiin ja osa laitettiin pakkotyöhön. Heinrich Himmler antoi 1941 käskyn ensimmäisen tuhoamisleirin rakentamisesta Bełżeciin, Puolaan. Tuhoamisleirien ainut tehtävä oli tappaa mahdollisimman paljon juutalaisia.
– Oli parempi olla vain hiljaa tai kuvitella, että erilaiset raportit julmuuksista tai joukkotuhosta ovat vastustajan propagandaa. Oli varmasti helpompi tie itse kullekin, ettei tarvinnut ajatella olevamme liitossa hirviön kanssa, sanoo Silvennoinen.
"Keskitysleireissä tuhansia Norjan parhaita miehiä"
Suomen Berliinin-lähetystön virallisissa raporteissa keskitysleirit eivät juuri nousseet esiin. 20. kesäkuuta 1942 lähetystö teki kuitenkin poikkeuksen kertoessaan oloista Norjassa.
Natsi-Saksa oli miehittänyt Norjan keväällä 1940.
"Norjasta (josta muuan korkeassa asemassa oleva ystäväni minulle kirjoittaa), olen saanut vahvistusta siellä vallitsevien olojen tukaluudelle. Täydellinen lainsuojattomuus vallitsisi; kukaan ei tiedä, mitä huomispäivä voi tuoda mukanansa; teloitukset, varsinkin nuorison keskuudessa, joita koettaa paeta Englantiin, nousevat yli sadan ja niiden edellä käy vankiloissa kidutus; keskitysleireissä istuu tuhansia Norjan parhaita miehiä", lähetystö kertoi.
Seuraavassa kuussa lähetystö raportoi tilanteen kiristymisestä Hollannissa:
"Teloituksia tapahtuu usein ja keskitysleireihin karkoittamista jatkuu. Viime viikkoina on 70 000 juutalaista viety Puolaan. 300 000 työntekijää on siirretty Saksaan."
Suomella leirejä Itä-Karjalassa
Natsit eivät pyrkineet salaamaan keskitysleirien olemassaoloa, ja Suomeenkin niistä saatiin tietoja.
– Suomellahan oli omia keskitysleireiksi kutsuttuja (leirejä) miehitetyssä Itä-Karjalassa, jossa tämä niin sanottu kansallinen väestö, suomensukuinen väestö, eroteltiin venäläistaustaisesta väestöstä, Markku Jokisipilä huomauttaa.
Suomalaisten leirien tarkoituksena ei ollut vankien surmaaminen, vaikka kuolleisuus leireillä olikin suurta muun muassa ruuan vähäisyyden seurauksena.
– Niitä kutsuttiin keskitysleireiksi, mutta 1942 loppuvuodesta päämaja antoi määräyksen, että nimityksestä tulee luopua ja niitä pitää ryhtyä kutsumaan nimityksellä siirtoleiri. Itse olen päätellyt, että varmaan yksi syy nimenmuutokselle on ollut se, että tässä vaiheessa alkoi olla jo Suomen päämajan pöydälle kertynyt aika paljon informaatiota siitä, minkälainen paikka tuo saksalaisten ylläpitämä keskitysleiri oli, ja haluttiin välttää antamasta vaikutelmaa, että Suomessa olisi jotain samankaltaista meneillään, Jokisipilä sanoo.
Keväällä 1944 Saksan tappio sodassa oli jo selvä. Suomen Berliinin-lähettiläs T. M. Kivimäki kirjoitti maaliskuussa selväsanaisen kirjeen ulkoministeri Henry Ramsaylle:
"Sekään, joka kohta 4 vuotta on miltei joka päivä kuullut tästä jotakin uutta ja jonka siitä syystä pitäisi jo olla turtunut, ei kuitenkaan saata siitä yhäti olla tyrmistymättä – kuulin eilispäivänä jälleen paikallakäyneen järkyttävän kuvauksen oloista eräässä keskitysleirissä -; miten onkaan maailma, kun kaikki tulee julki, oleva järkyttynyt sodan päätyttyä. Kostonajatus on oleva yhtenä tärkeänä tekijänä rauhaa solmittaessa ja pelättävä on, että Suomikin on saava siitä tuntemusta."
(Lainaus kirjeestä: Matti Pörhölän pro gradu, Turun yliopisto 2016.)
Yleisradion TV1 tutkii Suomen ja natsi-Saksan suhdetta neliosaisen ohjelmasarjan voimin 29.8. alkaen. Kyseessä on päivitys siitä, mitä tiedetään Suomen ja natsi-Saksan väleistä ja yhteistyöstä. Sarja keskittyy lähinnä vuosiin 1933–1944, ja se rakentuu arkistomateriaalista sekä uusista haastatteluista.