Historian murtokohta on eräänlainen kvanttihyppy. Se on kuin lattialle pudonnut kananmuna, jota ei enää saa ehjäksi. Maailma muuttuu laadullisesti.
On masentavaa, että nyt elämme tuota murtokohtaa, eikä paluuta entiseen ole.
Venäjän hyökkäyssota tahraa elämäämme vielä kauan sen jälkeen, kun sodan kuumin vaihe jossakin vaiheessa on ohitse.
Ihmisen muisti on lyhyt ja poliitikon muisti vielä lyhyempi, mutta silti useimmiten on vaadittu kokonainen sukupolvi, ennen kuin murtokohdan jälkeinen uusi normaali saavutetaan. Niinpä niiden väli on tyypillisesti ollut osapuilleen neljännesvuosisata.
Teille, jotka nyt olette kaksivitosia, odotusaika on yhtä pitkä kuin elämä, jonka tähän mennessä olette eläneet.
Ensimmäisen ja toisen maailmansodan väliaika kesti neljännesvuosisadan. Sodan päättymisestä Berliinin muurin pystyttämiseen kului neljännesvuosisata. Saman verran kului muurin kaatumiseen. Venäjän imperialismi puhkesi rumaan kukkaansa, kun Neuvostoliiton romahduksesta oli kulunut neljännesvuosisata.
Neljännesvuosisata on pitkä aika.
Te, jotka nyt olette seitsemänkymmentäviiden, ette luultavimmin ehdi nähdä uutta, parempaa maailmanaikaa.
Te, jotka nyt olette viisikymppisiä, joudutte odottamaan sitä koko kypsän aikuiselämänne aina seitsenvitosiksi.
Teille, jotka nyt olette kaksivitosia, odotusaika on yhtä pitkä kuin elämä, jonka tähän mennessä olette eläneet. Koko tuon ajan Venäjä tulee olemaan läsnä ankeana taustakankaana. Maantieteemme vuoksi ette voi sulkea sitä mielestänne, kuten keskieurooppalaiset.
Asuttepa viisikymppisiksi asti missä tahansa, on kuin muuten puhtoisen huoneistonne yhdestä ikkunasta avautuisi näkymä lohduttomalle jättömaalle.
Sellainen tietysti laskee elämänlaatua.
Tällaisten alakuloisten ajatusten tähden pian sanotaan: nyt pitäisi pyrkiä dialogiin. Sanotaan, että suomalaisten on tuettava positiivista kehitystä ajavia voimia Venäjällä.
Vaatimus kanavoi käsitystä Suomen ja Venäjän erityissuhteesta, kenties jopa presidentti Kekkosen Neuvostoliiton kritisoinnin torppaamiseksi keksimää tympeää lausahdusta: emme ole tuomareita vaan lääkäreitä.
Viime vuoden absurdin pelleilyn aikana, kun Venäjä oli vaativinaan Länneltä merkillisiä kirjallisia turvallisuustakeita, myös presidentti Niinistön harteille soviteltiin erityistä Putin-kuiskaajan viittaa.
Tosiasiassa Putinille ei kelpaa kuin Amerikan presidentti. Näin totesi Niinistökin YK:n yleiskokouksen tiedotustilaisuudessa. Venäläiset eivät tsuhnasta juuri piittaa.
Se näkyi myös Suomen Nato-prosessin yhteydessä, joka Venäjällä sivuutettiin olankohautukselle. Se oli meille pieni pettymys, kun oltiin kuviteltu, että ollaan heille niin kovin tärkeitä.
Pohjimmiltaan sekä dialogin että uuden normaalin tiellä on venäläinen, suurvalta-asemaan nojaava identiteetti. Ukrainalainen kansanedustaja Oleg Dundan on väittänyt jopa, että Venäjän kansa sairastaa imperialistista syndroomaa.
Kansakunnat muuttavat identiteettiään vain harvoin ja yleensä äärimmäisen pakon alla.
Saksalainen imperialismi pyyhkiytyi pois vasta silloin, kun puna-armeija vyöryi Berliiniin. Japanilainen imperialismi paloi poroksi Hiroshimassa ja Nagasakissa.
Fasistinen Italia, joka toisessa maailmansodassa teki erillisrauhan liittoutuneiden kanssa ja jonka Saksa sen jälkeen osaksi miehitti, ei joutunut tinkimään identiteetistään. Sodanjälkeisen poliittisen tarkoituksenmukaisuuden ansiosta Italiasta tuli uhri ja voittajavaltio. Tiliä menneisyyden kanssa ei tehty. Niinpä fasistiset juuret omaava puolue ylti siellä äskettäin vaalivoittoon.
On helppo kuvitella Putinin jälkeinen kauna ja katkeruus, menneiden suuruuden päivien perään haikailu.
Ellei Ukrainan panssariarmeija joskus vielä koputtele Kremlin portteja, tilintekoa tai nopeaa muutosta venäläisessä itseymmärryksessä tuskin on odotettavissa. On helppo kuvitella Putinin jälkeinen kauna ja katkeruus, menneiden suuruuden päivien perään haikailu.
Näitä tuntemuksia voimme toki yrittää torjua dialogilla silloin, kun sillä on vaikutusta. Mutta tällä kertaa sitä ei ole syytä tehdä vastikkeetta. Ei voi olla niin, että esimerkiksi pumppaisimme rahaa Venäjälle Putinin aiheuttamien tuhojen korjaamiseksi samalla kun Uralilla pajavasarat paukuttavat terästä tankeiksi seuraavaa koitosta varten.
Tulevien monien melankolisten vuosien aikana meidän tulee pysyä kärsivällisinä. Mikä kerran on rikkoutunut ei arpeudu hetkessä vaan paraneminen vaatii aikaa enemmän kuin rahaa.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Kolumnista voi keskustella 4.10. klo 23.00 saakka.