Henkilökuva: Mikä pakolaisissa pelottaa? Samanlaisuus, sanoo pastori Marjaana Toiviainen

– Adios, adios! Marjaana Toiviainen nyökkää ystävällisesti.

Kallion kirkko on hiljainen, mutta aina välillä ovi kolahtaa ja sisään tai ulos astuu turisti. Jumalanpalvelus järjestetään kirkossa joka ilta, ja toimituksia on runsaasti. Iso osa työstä on kuuntelemista ja kohtaamista

– Tämä aika on levoton. Ihmiset kaipaavat paljon pappia. Miten rakentaa rauhaa ihmisten välille? Se on tässä ajassa papin keskeinen tehtävä.

Tie pappeuteen oli luonteva. Toiviainen vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Savonlinnassa.

– Kun katson taaksepäin, mielestäni hengellisyys oli osa minua jo nuorena. Mie elin sellaista elämää, jossa minulle kehittyi perusluottamus maailmaan.

Uskonto näkyi kotona, mutta Toiviaisen mukaan siinä missä muissakin luterilaisissa perheissä.

– Iltarukous, rippikoulu ja joulukirkko, hän tiivistää.

Enemmän papin ammattiin ohjasi yllättäen Savonlinnan taidelukio, jossa Toiviainen opiskeli musiikkilinjalla. Laulaessaan sekä pianoa ja saksofonia soittaessaan hän ymmärsi, mitä pyhyys tarkoittaa.

– Että elämässä on muu ulottuvuus kuin materiaalinen, taloudellinen ja koneellinen. Että on tällainen taiteen ja pyhyyden maailma.

Oivallus oli tulevaisuuden suunnitelmien kannalta merkittävä. Toiviainen halusi taiteilijaksi.

Ensimmäisen tutkinnon hän suoritti viestinnästä, toisen teologiasta. Nykyinen työ tarjoaa paljon mahdollisuuksia kirjoittamiseen.

– Nyt saan olla välineenä Jumalan taiteessa.

Tulevat kollegat löytyivät maailmalta

Toiviaisella oli jo nuorena kova palo päästä matkustamaan. 12-vuotiaana hän käänsi vanhempiensa pään ja suostutteli heidät etsimään itselleen kesätöitä ulkomailta. Marjaanan isä soitti ystävilleen ja ystävien ystäville, ja löysi viimein sopivan paikan Englannista. Sen kieli oli ainoa, jota Marjaana oli opiskellut koulussa suomen lisäksi.

– Mie lähdin lehmäfarmille ja olin sen kesän siellä luomassa paskaa.

Vanhemmat kokemus säikäytti, sillä samana kesänä Englannissa puhkesi hullun lehmän tauti. Kuudesluokkalainen ei kuitenkaan osannut pelätä, vaan sai yhä vahvemman kipinän matkusteluun.

– Piti päästä kokemaan maailmaa, jossa on erilaista ajattelua kuin minulla. Että miltä tuntuu, kun kaikki muut ajattelevat toisin kuin itse.

Ulkomailla ajatus pappeudesta ammattina vahvistui. Toiviainen sai nähdä, kuinka Brasiliassa papit kulkivat slummeissa ja tapasi Pohjois-Amerikassa intiaanipappeja. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin tansanialaiset papit.

– Huikeata porukkaa. He ovat minulle ehkä tärkeimpiä kollegoja.

Matkustelu muokkasi vääjäämättä tapaa katsoa maailmaa. Ajatus siitä, että kukaan muu ei katso maailmaa samalla tavalla vahvistui reissu reissulta. Toisaalta esille nousi ihmisten samanlaisuus. Hengenheimolaisia löytyi sieltä täältä, ei pelkästään lähiympäristöstä.

– Jos minulla on tansanialainen ystävä, jolla on sama koulutus ja joka tekee samaa työtä, hän voi olla minua paljon lähemmässä kulttuurisessa yhteydessä kuin vaikkapa suomalainen raksamies.

Tansanialainen ystävä, jolla on sama koulutus, voi olla minua lähempänä kuin suomalainen raksamies.

Toiviaisen identiteetti on karjalainen. Hän kokee olevansa sitä jopa enemmän kuin suomalainen.

– Evakkojen lapsenlapsi mie olen, Toiviainen sanoo ja nauraa.

Karjalaisuuteen kuuluu hänen mukaansa vieraanvaraisuus.

– Minulle on ollut hirveän vaikeaa tämä suomalainen tapa, että ollaan itsekseen, asutaan yksin. Ulkomailla opin, että se ei ole ainoa vaihtoehto.

Vieras on siunaus ja turva on ihmisoikeus

Tansaniassa ajatellaan, että ”Guest is a blessing”. Mitä kauemmin vieras on, sitä kauemmin me olemme siunattuja.

Tähän Toiviainenkin uskoo. Hän on avannut ovensa itäeurooppalaisille romaneille ja muille apua tarvitseville. Tänä syksynä hän lähti mukaan kansalaistoimintaan, joka majoittaa pakolaisia vapaaehtoisten koteihin.

Toiviaisen mukaan turvapaikanhakijoiden majoittamiseen liittyy sekä henkisiä että käytännön haasteita. Käytännön haasteet ovat helpompia. Niitä ovat yhteisten pelisääntöjen sopiminen, kuten kenkien riisuminen sisätiloissa tai toisen rukoushetken rauhoittaminen.

Henkisiin haasteisiin puolestaan liittyy esimerkiksi eriarvoisuus, kun toisella ei ole mitään ja toisella on kaikki.

– Toisen isältä on leikattu pää irti ja toisen isä on Kuopiossa töissä, Toiviainen kuvailee.

Toisen isältä on leikattu pää irti ja toisen isä on Kuopiossa töissä.

Toisaalta vieraasta saattaa löytyä yllättäviäkin yhteisiä piirteitä kuten samanlainen musiikkimaku.

Ja sitten ovat ne ensimmäiset riidat kuten kaikissa ihmissuhteissa. Alkukohteliaisuus kestää tietyn ajan, ja sitten tulee yhteenotto, minkä jälkeen ollaan taas hieman lähempänä toista. Yhdessä asuessa on pakko riisua naamiot.

Ketään auttajaa ei kuitenkaan jätetä yksin kansainvälisen haasteen kanssa.

– Meidän verkostossa on tukihenkilöitä ja vertaisryhmiä, joissa asioita voi jakaa.

Yhteiseen asumiseen sitoudutaan kuukausiksi – niin kauan turvapaikkakäsittely yleensä kestää. Viikoista tai vuosista puhutaan harvoin.

– Tämä on sitoutumista toiseen ihmiseen, mutta samalla molemmilla on oikeus purkaa rakenne milloin vain.

Toiviaisen mukaan pohjimmiltaan kyse on ihmisoikeuksista.

– Jokaisella maailman ihmisellä on oikeus hakea turvapaikkaa. Ei tarvitse olla suloinen syyrialaislapsi, vaan voi olla vaikka komea irakilaismies, jolla on kaksi älypuhelinta, paljon rahaa ja hyvä kielitaito.

Toiviainen on huomannut, että ihmisten tarpeessa auttaa on kyse monesta asiasta. Toiseuden kohtaaminen on hänen mukaansa kaikkein vaikeinta silloin, kun autettava on tavallinen piereskelevä ihminen, joka välillä erehtyy.

– Suomalaisille pakolainen on joko hirviöraiskaaja tai ihana enkeli. Kaikkein vaikeinta on ymmärtää, että kyseessä on vain toinen ihminen.

Auttaja saattaa esimerkiksi pettyä, jos irakilaismiehet eivät haluakaan käytettyjä pehmoleluja, vaan mieluummin tupakkaa.

– Minun kysymykseni suomalaisille on, että entä jos Venäjä hyökkäisi Suomeen ja meistä tulisi pakolaisia. Jättäisittekö te silloin hyvät vaatteet kotiin? Ettekö te ottaisi kannettavaa tietokonetta matkaan? Mie ottaisin ainakin kaikki mitä minulla on, ja kampaisin vielä tukankin, jos kerkeäisin!

Entä jos Venäjä hyökkäisi Suomeen ja meistä tulisi pakolaisia. Jättäisittekö te silloin hyvät vaatteet kotiin?

Toinen ääripää on auttajien nostaminen korokkeelle ja kilpaileminen. Toiviaisen mukaan on aivan turha kysyä, "Kuinka monta syyrialaista sulla on?".

"Sitä ei voi kohdata toisessa, mitä ei uskalla kohdata itsessään"

Toiviainen ymmärtää, että erilaisuus pelottaa. Siihen voi hänen mukaansa vedota, jos sen kertoo avoimesti ja pelkoon koettaa hakea apua keskustelemalla.

Liian usein reaktio on kuitenkin viha. Se näkyy muun muassa keskustelupalstoilla ja kovasanaisena palautteena. Toiviainenkin on saanut kuulla olevansa suvakkihuora ja hyysääjäpappi. Häntä on uhattu väkivaltaisin sanoin.

– Pääosa palautteesta on ollut todella kannustavaa, mutta joillakin ihmisillä on hätä ja pelko. Siitä täytyy saada puhua ja minä olen sitä varten täällä kirkossa. Minun luokse voi aina tulla puhumaan.

Toiviainen nojaa Kallion kirkon puiseen penkkiin ja hypistelee toisella kädellään punaisen vaatteensa helmaa.

Nuori nainen ja vahvat mielipiteet. Onko hän itse luterilaisessa kirkossa punainen vaate?

– Olen saanut olla kirkossa oma itseni. Ei minulla muuta paikkaa ole kuin tämä kirkko, jossa olen saanut olla. Kirkko on mun perhe.

Toiviaiselle ovat tärkeää armo ja anteeksianto.

– Meillä on ehtoollinen, jossa on Kristuksen ruumis ja veri. Me olemme kaikki sillä samalla alttarin kaiteella, oli meidän taustamme mikä tahansa. Siinä me tunnustamme olevamme ihmisiä.