On maaliskuu vuonna 1994. Mäkihyppääjä Toni Nieminen valmistautuu tekemään jotain ennennäkemätöntä Slovenian Planicassa. Hän haluaa ensimmäisenä ihmisenä maailmassa hypätä yli 200 metriä.
Nieminen tietää, että lentomäessä hyppääminen on parasta, mitä mies voi tehdä sukset jalassa, kun kelit ovat otolliset. Mutta kun kelit ovat huonot, häntäkin pelottaa.
Rehellisesti sanottuna Niemistä pelottaa nytkin ihan oikeasti tornissa. Keli on niin hirveä: tuuli on kova, lämmintä on kolmisentoista astetta, ja lunta ei ole missään muualla kuin mäessä, joka on kaiken lisäksi heikossa kunnossa.
Suomalaishyppääjä on myös juuri nähnyt pari pahaa kaatumista.
Tilanne ei ole uusi Niemiselle, sillä pelko kuuluu yhtenä osana mäkihyppyyn. Kokeneenkin mäkihyppääjän on opittava pääsemään siitä yli niin, että hän pystyy hallitsemaan tilanteen, hallitsemaan tunteensa.
- Ensin kuitenkin pitää myöntää itselle, että pelottaa ja sitten on mietittävä, miten sen kanssa toimitaan.
Muiden hyppyjä ei voi katsoa
Kun Nieminen on nähnyt joukkuetoverinsa Jani Soinisen kanssa pari vaarallista hyppyä, joiden seurauksena mäkihyppääjät on viety ambulanssilla sairaalaan, he päättävät, että eivät enää katso muiden hyppyjä.
Nieminen keskittyy vain omaan suoritukseensa, eikä hän katso edes olosuhteita. Hän yrittää sulkea loukkaantumiset ja kaikki muut oman keskittymisensä ulkopuolelle.
Mäkihyppääjä katsoo alas keulalle ensimmäisen kerran vasta sitten, kun hän istuu odottamassa hyppymerkkiä.
- Kaikki on isompaa, mutta ihmiset ja autot montussa näyttävät paljon pienemmiltä. Etäisyydet ja mittasuhteet ovat ihan toista, mitä ne ovat tavallisessa mäessä.
Nieminen vertaa tilannetta Lahden 130-metriseen suurmäkeen, joka on monille tuttu. Se näkyy kauas, vaikka Lahtea lähestyy mistä suunnasta tahansa.
- Mutta jos siinä paikalla olisi lentomäki, se olisi kaksi kertaa sen kokoinen. Siinä mäkihppääjä on isompien voimien ja asioiden kanssa tekemisissä ja kokee tavallista suurempaa pienuutta, mutta sitäkin suurempia fiiliksiä se tarjoaa.
Puomilla jalat alkavat täristä
Niemisen pelko on Planicassa niin vahva, että hänen ei tee oikeasti mieli päästää irti vauhtimäen yläpäässä olevalta puomilta, kun punainen valo vaihtuu vihreäksi. Hän ei tiedä yhtään, mitä on vastassa.
Mäkihyppääjä päästää kuitenkin irti, sillä hän ei halua luovuttaa. Se ei ole mikään vaihtoehto.
- Niin kauan kuin minulla on taito hypätä ja sanotaan, että hypätään, hyppään. Se on sisään rakennettu periaate.
Kun Nieminen lähestyy keulaa, hän tietää, että pian latu katkeaa.
- Suurin kysymysmerkki on se, mitä siellä on vastassa.
Niemistä hirvittää niin paljon, että hänen jalkansa alkavat täristä, kun hän on vauhtimäessä laskuasennossa.
Vuoden 1992 Albertvillen kaksinkertainen olympiavoittaja menee kuitenkin täysillä eteenpäin ja heittäytyy tilanteeseen sekä katsoo, mitä tapahtuu.
Hän on saanut tsempattua itsensä sellaiseen tilaan, että sulkee huonot olosuhteet ja kaikki muut pois ajatuksistaan. Nieminen keskittyy vain omaan tekemiseensä ja pelkojensa voittamiseen sekä puskee itseänsä eteenpäin hyppy kerrallaan.
Nytkin hän aikoo lentää vain kypärän suuntaan täysillä.
- Ensimmäinen ajatukseni on, että minulla ei ole mitään hätää. Kaikki on hanskassa. Toinen ajatukseni on, että hyppyni menee kohtuullisen pitkälle. Viimeinen ajatukseni on, kun 200 metriä on jalkojeni alla, että tämä menee ihan hel**tin pitkälle.
Hyppy kantaa, kantaa ja kantaa peräti 203 metriin. Tätä ei ole tehnyt tähän mennessä kukaan muu ihminen maailmassa.
Nieminen saa itsensä voittamisesta rajun euforian eli kaikki muut tunteet ohittavan hyvän olon tunteen. Hän on tehnyt yhden elämänsä parhaimmista hypyistään, ja mies on ratketa pelihousuistaan. Nieminen on juuri hypännyt henkeäsalpaavan hirmuhypyn kaatumatta ja hengissä hurjissa olosuhteissa.
Viimeisen neljännen hypyn jälkeen Niemisen olo on ainutlaatuinen ja erikoinen.
Mäkikotka kertoo, että hänen olonsa on sellainen, että hän olisi hetki sitten välttänyt nippa nappa pahan autokolarin.
Niemiselle tulee totaalinen herpaantuminen. Kaikki paikat valahtavat voimattomiksi.
- Huh, huh, tästä selvittiin. Enää minun ei tarvitse.
Kirkonkellot soivat hyppyyn lähdettäessä
Vuosi ennen Planican jännittävää kilpailua Nieminen koki pelkoa elämänsä ensimmäisellä lentomäkireissullaan Norjan Vikersundissa. Nieminen oli tuolloin vasta 17-vuotias.
- Olimme reissussa viisi päivää, jonka aikana tuli muistaakseni vain yksi hyppy. Joka päivä olimme mäessä aamusta iltaan, mutta tuuli niin kovaa, että ei pystytty hyppäämään.
Ainut hyppykierros oli todella pitkä, ja Niemistä alkoi pelottaa, kun hän meni ensimmäisen kerran torniin.
- Vikersund on siitä jännittävä paikka, että tornista katsottuna oikealla puolella ovat hautausmaa ja kirkko.
Nieminen kuvailee tilannetta epätodelliseksi, kun hän oli lentomäen tornissa ensimmäisen kerran, jolloin ulkona tuuli ja kaikki kyttäsivät ja odottivat, pystytäänkö hyppäämään.
- Silloin hautausmaalla alkoi joku seremonia, ja kirkonkellot kumahtelivat. Minulle tuli tunne, voiko tämä olla todellistakaan.
Nieminen sanoo nyt, että se ei ollut hänen elämänsä herkullisimpia hetkiään.
- Siinä oli jotain kammottavaa.
Niemisen tunteet elämän ensimmäisessä lentomäkihypyssä olivat samanlaiset kuin Planicassa vuotta myöhemmin.
- Päällimmäisenä mielessäni oli epävarmuus, kun en tiennyt yhtään, mitä oli vastassa. En tiennyt yhtään, minkälainen oli mäki, sillä kaikki oli minulle uutta. Siksi jouduin lähtemään vähän sellaisella mentaliteetilla, että menin siihen suuntaan, mihin nenä näytti ja otin vastaan sen, mitä tuli. Yritin selvityä siitä parhaani mukaan, sillä kyse oli vähän herran haltuun -meiningistä.
Nieminen kuitenkin sanoo, että juuri tässä on mäkihypyn viehätys eli kuinka pitkälle mäkihyppääjä pystyy puskemaan itseään.
- Parhaat fiilikset tulevat tilanteiden voittamisesta ja niistä selviytymisestä.
Joka kerta mäkihyppääjä ylittää ja voittaakin itsensä
Nieminen on tähän asti hypännyt lentomäestä useita kymmeniä kertoja.
Hän vakuuttaa, että ei ole koskaan hyvästellyt läheisiään ennen pelottaviakin lentomäkikisoja.
- En ajatellut sellaista vaihtoehtoa, mutta totta kai jokainen mäestä hyppäävä tietää, että riskit ovat olemassa. Ne on kuitenkin suljettava pois mielestä, vaikka se onkin vähän uhmakas mentaliteetti. Mutta peli on hävitty ja sukset kannattaa ottaa kainaloon ja lähteä hissillä sinne mistä on tullut, jos tällaiset ajatukset käyvät mielessä.
Nieminen sanoo, että mäkihyppääjän onkin pidettävä itseänsä kuolemattomana, jolle ei voi kuinkaan käydä, ja tällöin kuolemanpelkoa pitää oppia ainakin hallitsemaan.
- Uskallan kuitenkin väittää, että lentomäen tornissa jokainen on joskus vähän pelännyt. Lajin hienous tulee kuitenkin omien pelkojen voittamisesta ja siitä, että se on suurinta, mahtavinta ja siisteintä, mitä voi oikeasti tehdä sukset jalassa. Lentomäkihän tarjoaa urheilijoille äärimmäisiä tuntemuksia.
Nieminen huomauttaa, että onnistuneetkin hypyt lentomäessä vaativat pientä taistelua, sillä hyppääjään kohdistuvat voimat ovat aika isoja.
- Hyppääjä joutuu tekemään äärimmäisen paljon töitä onnistuneenkin suorituksen aikana. Sen vuoksi hyvissä olosuhteissa hyppäämisen jälkeen mäkihyppääjälle tulee tunne, että hän on venynyt lentomäessä äärimmilleen. Se on aika uskomaton tunnelataus, mikä siihen sisältyy: joka kerta mäkihyppääjä ylittää ja voittaakin itsensä. Tulee fiilis, että per**le, tässä ollaan jotain, Nieminen kuvailee.
Hän muistuttaa, että lentomäestä hyppääminen ei ole koskaan rutiinisuoritus, sillä sitä ei harjoitella.
- Mäistä myös hypätään kilpaa vain pari kertaa vuodessa. Hyvissäkin keleissä puhutaan aina vähän poikkeuksellisista suorituksista.
Mäet kasvaneet, pidempiä hyppyjä luvassa
Planican huikea kilpailu on toistaiseksi ainoa kilpailu, jossa Nieminen on hypännyt yli 200 metriä. Tämäkin on tapahtunut olympiavoittajalle vain yhden kerran.
Hän unelmoi jo mäkihyppyuransa alkumetreillä, että haluaa kokeilla siipiensä kantavuutta joskus myös lentomäessä.
- Se on varmasti jokaisen mäkihyppääjän haaveissa, Nieminen sanoo.
Hänen viimeisin hyppynsä lentomäestä on 2000-luvun alkupuolelta.
Hänen ajoistaan lentomäet ovat kasvaneet, ja Nieminen uskoo, että viikonloppuna Itävallan Kulmin lentomäen MM-kisoissa hypätään entistä pidemmälle. Nieminen odottaa pitkiä hyppyjä myös Planicassa.
- Planican mäki on laitettu remonttiin, ja siellä tavoitellaan taas maailman suurimman hyppyrimäen titteliä.
Nieminen haluaa palata lentomäkeen
Kulmin lentomäen MM-kisat alkoivat keskiviikkona synkästi, kun itävaltalainen testihyppääjä Lukas Müller kaatui pahoin. Alustavien tietojen mukaan 23-vuotiaalla mäkihyppääjällä on pelätty olevan selkäydinvamma.
Hurjasta tilanteesta huolimatta Nieminen sanoo, että hän haluaa tehdä paluun lentomäkeen.
- En osaa sanoa, onko se enää koskaan mahdollista. Tässä kohtaa lähden pitämään hauskaa (pienempiin mäkiin) ja katson, mitä se tuo tullessaan, mutta mikä olisi sen siistimpää kuin käydä vielä kerran kokeilemassa hyvässä kelissä lentomäestäkin. Toivotaan, että sekin olisi vielä joskus mahdollista eli jos mahdollisuus ja paikka tulee, niin ilman muuta, Nieminen sanoo.
Parhaat lentomäkihyppyni olen hypännyt unissani.
Nieminen ei aio pelätä.
- En ole pelännyt mäkiä, vaan olosuhteita, joita ei voi hallita. Planicassakin olin intoa täynnä kuin ilmapallo, koska pääsin hyppäämään maailman suurimpaan mäkeen. Minun ainoaksi tehtäväksi jäi silloinkin vain selvityä, Nieminen muistelee.
Hän sanoo pelänneensä vain unissaan lentävänsä niin pitkälle, että hyppää yleisön keskelle.
- Parhaat lentomäkihyppyni olen hypännyt unissani. Ne ovat olleet todentuntuisia, sillä niissä en ole koskaan päässyt alas. Itse asiassa olen herännyt paniikkiin, kun en ole päässyt alas.