Reima Nevalainen kömpii ulos porvoolaisesta puutalosta kuin talvihorroksen jälkeen. Raju kevätaurinko siristyttää silmät. Iho on kalpea ja näin iltapäivälläkin mies tuntuu siltä, kuin hän katsoisi maailmaa aamun häikäisevässä valossa. On huhtikuu, harmaa pihamaa puskee muutamaa krookusta. Herraskaisen tyylikkäästi pukeutuvan miehen crocksit eivät oikein kuulu asuun. Ne ovat harmaan maalin ja pölyn peitossa.
Viime kuukausiin ei ole nukuttu. Väsymys ja stressi näkyvät, sillä 32-vuotiaan Nevalaisen tummaan tukkaan on tullut hiljattain pari harmaata hiusta. Nevalainen sai viime vuonna tietää, että hänet on valittu vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Titteli tarkoittaa laajaa omaa näyttelyä Tampereella ja Turussa. Se on mahtava tilaisuus. Kuka tahansa nuori taiteilija olisi siitä kateellinen.
Nevalaiselle tuli paniikki. Alkuperäisen suunnitelman mukaan näyttelyn piti aueta jo helmikuussa. Se tuntui mahdottomalta käytännön syistä. Iso näyttely vaatii valtavan määrän uusia töitä. Nevalainen voi huonosti ja oli suorastaan sairas.
Aikaa tuli kuitenkin lisää ja kaikki työt ehtivät valmistua, vieläpä etuajassa. Kaksi kuukautta ennen kesänäyttelyn aukeamista harjakattoinen taiteilijan työhuone näyttää pieneltä ja hylätyltä. Seinillä näkyy enää taulun reunojen muotoisia maalitahroja. Lattian muovi on harmaan ja mustan sävyjen peitossa. On vaikea kuvitella, kuinka suurimmat työt, neljä metriä leveät, ovat mahtuneet ovesta ulos. Kaikki työt ovat turvassa galleristin varastossa.
– On rauhallinen olo. Voi vain odottaa, tuleeko tästä jotain tosi hyvää vai tuhoanko urani tässä, kuvailee Nevalainen hiljaisella äänellä tunnelmiaan ja hymyilee varovaisesti.
Puutalossa Porvoossa
Työhuone sijaitsee taiteilijan asunnon vieressä samassa rakennuksessa. Nevalaisen jaloissa pyörii pieni chihuahuakoira. Se ei muistuta persoonaltaan yhtään vieressä olevaa miestä. Koira tervehtii innoissaan tulijaa eikä epäile omaa egoaan. Koiran omistaja onkin keittiössä istuva Nevalaisen tyttöystävä.
Nevalainen pääsi asumaan Porvoon taiteilijataloon pari vuotta sitten. Punainen kunnostusta kaipaava talo tönöttää rinteessä Porvoon vanhan kirkon lähellä. Pihapielessä on se samainen PRIVATE-kyltti, joka löytyy monelta turisteihin kyllästyneeltä porvoolaispihalta. Kujaa reunustavat syreenit ovat olleet pitkään turistien ihailema kuvauskohde. Ne revittiin viime kesänä alas.
Nevalaisella ei ole ollut aikaa laittaa pihaa. Hän on vain maalannut ja maalannut. Ei hän haluaisi muuta tehdäkään. Hän on niin pedantti, ettei pysty rentoutumaan ennen kuin asiat ovat valmiita.
– En ymmärrä ihmisiä, jotka sanovat, että maalaaminen on ihanaa ja rentouttavaa. Mielestäni se on hirveän vaikeaa. Se aiheuttaa unettomia öitä. Hiukset lähtee päästä ja närästää. Ehkä olen vain kateellinen heille, Nevalainen hymähtää.
Päivisin, huonosti nukutun yön jälkeen ei ruoka maistu. Maalaamista on voinut ajatella vasta iltapäivällä, joten päivä on kulunut tylsissä tietokonehommissa. Työhuoneen kattoikkunan valo on tuonut oman haasteensa, paras aika maalata on ollut ilta. Nevalainen ei silti ole mikään taiteellinen yökukkuja. Öisin nukutaan, jos uni tulee, päivisin tehdään töitä.
Järven rannalla Kuhmoisissa
Kymmenvuotias Reima nykäistiin Espoon kupeesta ylemmän keskiluokan Kauniaisista ala-asteella asumaan Kuhmoisiin. Kirvesmiesisä rakensi sinne itse talon. Kaverit jäivät ja poika oli sokissa. Mutta uuteen elämään tottui nopeasti. Ainut lapsi keksi mielikuvitusmaailmoja. Yksinkään ei ollut tylsää. Nevalaisen äiti oli kotiäitinä ja teki siivoojan töitä.
Jossain vaiheessa vanhemmat huomasivat, että poika piirtää omituisia ukkeleita. Ehkä he ajattelivat, että poika pitäisi pistää piirtämään niitä jonnekin, missä niitä ymmärretään. Lähellä oli Oriveden opisto, joka tunnetaan erityisesti kuvataiteen, musiikin ja kirjoittamisen opetuksesta. Sinne Nevalainen meni lukion jälkeen.
– Kaikki ovat lukion jälkeen eksyksissä. Minulla ei ainakaan ollut kuvataidekasvatusta ollenkaan. En ollut koskaan käynyt missään näyttelyissä. Oriveden opistoaikana ryhdyin miettimään taidetta.
Nevalaisen töissä kummittelevat yhä kummalliset ukkelit ja ihmishahmot, vaikka taiteilijan mielestä työt ovat täysin abstrakteja. Niistä on turha etsiä viittauksia popkulttuuriin tai ajankohtaisiin asioihin. Värimaailma on murretuista maaväreistä harmaaseen ja mustaan. Materiaalit näkyvät maalauksissa ja osa on koottu, revitty ja silputtu eri kerroksista. Nevalaisen mielestä jopa poisrevitty materiaali on tärkeää.
– Teen kuvia samalla lailla kuin lapsena. Jos kadotan kyvyn tehdä oma maailma, sen maagisen mahdollisuuden rakentaa se tyhjästä, niin sitten en enää maalaa.
Tatamilla Kiotossa
Nevalainen nousi nykytaidepiirien kohistavaksi heti valmistumisvuonnaan. Näyttely Galleria Katariinassa meni hyvin ja yksi Suomen arvostetuimmista gallerioista, Galerie Forsblom, otti taiteilijaan yhteyttä. Hyvän nosteen keskellä Nevalainen päätti kuitenkin ottaa täyden irtioton ja lähti Japaniin, pois maalausten ja kaiken keskeltä.
Nevalainen ryhtyi valokuvaamaan ja pitämään piirustuspäiväkirjaa. Muutaman kuukauden apuraha loppui, mutta säästöillä Nevalainen pystyi asumaan ja matkustelemaan Japanissa kaksi vuotta.
Päätös lähteä Japaniin tuntui monesta järjettömältä. Miksi lähteä juuri parhaimman pöhinän kohdalla? Taiteilijan mielestä irtiotto kertoi hänelle itselleen sen, kuinka kova kantti hänellä oikeastaan on. Japani oli aina ollut tärkeä paikka ja nyt se myös toimi rajoitteena, jonka avulla taiteilijan piti keskittyä eri asioihin. Mitään isoa ei voinut maalata, koska Nevalainen ei halunnut vuokrata studiota. Siellä hän piirteli tien päällä ja pienen vuokrahuoneensa tatamilla ja kirjoitti blogia.
Galleriassa Helsingissä
Toukokuun lopussa Nevalaisesta on karissut talven väsymys. Hän on saapunut galleriaansa kuvattavaksi ja varovainen ilme on poissa. Näyttely lähestyy, ja hän jännittää, miten työt lopulta toimivat seinille ripustettuina. Kohta Nevalaisen työt täyttävät kokonaisen museon eivätkä vain tätä galleriaa.
Nevalainen kuvailee itseään onnekkaaksi. Hän kiittelee galleristiaan, monia uransa varrella tapaamiaan ihmisiä sekä sitä, että on saanut hienoja tilaisuuksia näyttelyille myös Suomeen-paluunsa jälkeen. Japanin jälkeen Galerie Forsblomilla oli Nevalaisen näyttely, joka oli myyntimenestys. Ja nyt edessä on vuoden nuori taiteilija -titteli, joka tekee Nevalaisen viimeistään tunnetuksi. Hänen töitään eksyy katsomaan kesämatkaturistit, nykytaiteen pahimmat arvostelijat, keräilijät, kulttuuritädit.
– Vuoden nuori taiteilija on tunnettu palkinto. Ihmiset muodostavat voimakkaan mielipiteen siitä näyttelystä. He joko tykkäävät tai vihaavat, arvelee Nevalainen.
Tähän saakka Nevalaisesta on tykätty. Kuraattorit ylistävät Nevalaisen tyyliä, kriitikot ovat siitä kiehtoutuneita ja galleristi saa työt helposti myydyksi.
Myynti vähän ihmetyttää Nevalaista. Ei siksi, etteikö hän pystyisi helposti luopumaan töistään. Ainoastaan jotkut Japanissa tehdyt kuvat ovat niin tärkeitä, että niitä hän ei myisi pois. Häntä vain kummastuttaa, miten joku voi elää hänen töittensä kanssa.
– Minulla ei ole kenenkään taidetta tai mitään kuvia seinillä. Työni ovat niin intiimejä osia minusta, että ne ovat kuin tahroja. Ne melkein haisevat. On vaikea käsittää, miten joku voi elää niitten kanssa kokopäiväisesti, pohtii Nevalainen.
Taiteilija on silti erittäin iloinen myyntimenestyksestään. Se mahdollistaa sen, että taidetta voi tehdä, kokopäiväisesti. Häntä tuntuu vain harmittavan, että osa pitää hänen töitään hyvin ahdistavina. Se ei ole tarkoitus. Pikemminkin työt kuvaavat hurmosta, joka on lähes uskonnollista, tyhjyyttä, puhtautta. Asioita, joita taide ja sen historia on tavoitellut aina.
– En minä ole keksinyt mitään uutta. Olen päässyt tähän pisteeseen vain maalaamalla ja maalaamalla ja olemalla sillä lailla itsekäs.
Erityisen vaikeaa on kertoa, mistä teokset ovat lähtöisin. Kummalliset ihmishahmot ovat monelle oikeita ihmishahmoja, mutta Nevalaiselle hänen kuvansa ovat täysin abstrakteja.
– Teen vain kuvia, jotka ovat tärkeitä minulle. Teen vain sitä samaa kuvaa uudestaan ja uudestaan. Kuvaa, josta itse tykkään.