– Tietysti voit kertoa, millä tavalla hankin aineistoa elokuvaani, mutta kai ymmärrät, että sitten joudun vaaraan, minut tapetaan ja sitten kierit syyllisyydessä loppuelämäsi, sanoo Khadija Ben-Fradj ja nauraa päälle.
Se ei ole silti vitsi. Riski on ihan todellinen, joten ei mennä yksityiskohtiin. Ranskalaisen ohjaaja Khadija Ben-Fradjin seuraavan elokuvan aihe on Isis, tai oikeastaan Daesh, jolla nimellä terroristijärjestö tunnetaan Ranskassa.
Sen paremmin islam kuin arabikulttuurit eivät ole pelkkää sotaa, väkivaltaa ja pakolaisuutta, mutta niitäkin asioita pitää uskaltaa käsitellä, summaa Ben-Fradj.
– Meidän, muslimien, pitää itse pystyä käsittelemään näitä teemoja. Haluan kertoa, miten nuorista ihmisistä tulee jihadisteja ja selvittää, keitä he ovat. Materiaali, jota saan katsottavakseni ja kertomukset joita luen, ovat tosi raskaita, mutta tämä on tärkeä asia. Pitää katsoa vastapainoksi todella paljon kissavideoita, sanoo Ben-Fradj ja nauraa taas.
Ben-Fradjilla on ollut jo pitkään apuraha Isis-elokuvaa varten, mutta ei aikaa tarttua projektiin kunnolla. Kaksi vuotta sitten geneveläisen taidekoulun lopputyöksi tehty lyhyt draamaelokuva Courber l’echine on kiidättänyt häntä pitkin maailman elokuvafestivaaleja. Nyt se on tuonut hänet Tampereen elokuvajuhlille.
– En todellakaan ollut varautunut tähän. Se on todella halvalla tehty koulun päättötyö, jonka oletin vain neljän opettajan raadin näkevän. Ehkä se on niin paljas ja aito juuri siksi. Kaikki esiintyjätkin ovat lähipiiriä; perheen äiti on hyvä ystäväni, päähenkilön sisarukset omia sisaruksiani.
"Tytöt tietävät, miten missäkin seurassa pitää olla"
Elokuvan päähenkilö, 25-vuotias muslimi Chaïma elää ranskalaislähiössä. Hän haaveilee valokuvaajan ammatista, eikä ole perheen toiveista huolimatta kiirehtimässä avioon jonkun kelpo arabimiehen kanssa. Tarina kuvaa nuoren naisen tasapainottelua pohjoisafrikkalaisen yhteisönsä perinteiden ja modernin eurooppalaisen nuoren elämänjanon välillä.
Chaïma on menevinään töihin, mutta oikeasti livistää kaverinsa kanssa metsäbileisiin. Juhlajuoman hankkimisessa on haasteensa, kun kauppaan sattuu samaan aikaan utelias tuttava. Heilastelukin on hankalaa, koska deittipalveluissa ja sosiaalisessa mediassa on oltava kaksi profiilia; toinen sellainen, jossa ollaan muslimina yhteisön edellyttämällä tavalla ja sitten se toinen, jossa ollaan vaan niin kuin ollaan.
Elokuvan nimi Courber l’echine kuvaa selkärangan vääntämiseen mutkalle, nöyrtymistä. Ben-Fradj tietää, mistä puhuu. Elokuvan lähiö on hänen oma yhteisönsä, nämä ihmiset hänen tuttaviaan.
– Joukko lähiön tyttöjä jakoi kanssani omia WhatsApp-keskustelujaan käsikirjoituksen pohjaksi. He kertoivat siitä, miten tasapainottelevat päivittäin kahden kulttuurinsa välillä. Nämä tytöt ottavat riskejä koko ajan, he ovat pienestä pitäen oppineet elämään kaksoiselämää. He tietävät automaattisesti miten puhua ja käyttäytyä missäkin seurassa.
Khadija Ben-Fradjin oma elämä on ollut vapaampaa, mutta hän painottaa, että jokainen kahden kulttuurin välissä varttunut joutuu käymään jonkinlaisen kamppailun asian kanssa.
– Omat vanhempani auttoivat minua löytämään molempien kulttuurien parhaat puolet. Olen muslimi ja harjoitan uskontoani, mutta minulla on myös toinen elämä. Nyt 30-vuotiaana ne ovat tasapainossa ja voin olla ylpeä molemmista.
"Jos et ole Jumala, älä tuomitse"
Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla muslimi, ei ole yhtä ainoaa arabikulttuuria, eikä ihmisellä ole oikeutta tuomita toista, se on Courber l’echinen sanoma, summaa ohjaaja.
– Yhteisössä, jota elokuva käsittelee, on suorastaan tuhottu joidenkin ihmisten elämä sillä, että heitä vahditaan ja heidän toimintansa tuomitaan. Sillä ei ole mitään tekemistä islamin kanssa. Toisten tuomitseminen on kulttuuria, ei uskontoa.
Suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys, yhteen elämisen malliin pusertaminen ja kohtuuttoman kova sosiaalinen kontrolli ovat Ben-Fradjin mielestä valitettavan universaaleja ilmiöitä.
– Missä tahansa yhteisöissä uskonnosta ja kotimaasta riippumatta on sellaista harhaa, että me voimme tuomita jäsenemme. Jos et ole Jumala, niin mikä oikeus sinulla on tehdä kenenkään elämästä kurjaa?
Peloton tarttuminen oman yhteisön ja oman uskon piirissä ilmeneviin, kipeisiin ilmiöihin on Ben-Fradjin tapa osallistua keskusteluun.
Keskimäärin hän on väsynyt jankkaamaan ihmisten kanssa siitä, että ei, kaikki musliminaiset eivät elä miehensä saappaan alla, ja ei, kaikki musliminaiset eivät kääriydy burkhaan ja ei, islam ei ole synonyymi terrorismille.
– Jos joku on ihan oikeasti kiinnostunut kulttuuristani ja taustastani, niin voin kyllä keskustella. Tietämättömien, vihamielisten ja rasististen ihmisten riidanhaastamiseen minulla ei ole voimia. Tällaisille tyypeille loputtomiin itseni selittäminen vei minulta nuorempana aivan järjettömästi energiaa.
"Olen luovuttanut Ranskan suhteen"
Khadija Ben-Fradj sanoo olevansa onnellinen siitä, että saa asua kuplassa, jossa on suvaitsevia ja järkeviä ihmisiä. Kämppäkaveri ei kummastele, kun Ben-Fradjin on aika rukoilla.
– Rasismin ensimmäinen syy on tyhmyys ja toinen tietämättömyys. Minä oikeasti säälin niitä ihmisiä, jotka esimerkiksi asuvat Ranskassa keskellä ei mitään, eivät ikinä käy missään tai tapaa ketään, ja joiden ainoa ikkuna maailmaan on televisio. Sen tarjonta on Ranskassa niin täyttä roskaa, ettet uskoisi.
Tietämättömyys johtaa pelkoon ja pelko johtaa vihamielisyyteen, summaa Ben-Fradj. Hän toivoo, että stereotyyppiset käsitykset murtuisivat, mutta on sen suhteen skeptinen.
– Olen luovuttanut Ranskan suhteen. Kun uutiset ovat sitä luokkaa, että moskeijan läheltä löytyy kuollut kissa ja sen läheltä hyvin epäilyttävästi syyrialainen passi, niin miten se mahtaa vaikuttaa ihmisten käsityksiin?
"Me olemme olemassa ja olemme ihan hyviä ihmisiä"
Ihmisten kliseisiä käsityksiä islamista ja arabikulttuurista ravistellaan Tampereen elokuvajuhlilla useamman elokuvan voimin. Pakolaiskriisin jatkuessa käsitys yli 20 maata kattavasta alueesta on typistynyt sodan ja kurjuuden kuvastoon.
Toinen Arabia –näytöskokonaisuudessa nousevat esiin arjen äänet, joita käyttävät etenkin nuoret naisohjaajat, sellaiset kuin libanonilainen Manon Nammour.
– Elokuva on hirveän hyvä keino saada ihmiset ymmärtämään, että meidän elämämme ei ole pelkkää sotaa ja konfliktia. Arabimaissa eletään arkea ja tehdään taidetta. Haluan kertoa maailmalle, että me olemme olemassa ja me olemme ihan hyviä ihmisiä. Libanon on hyvin vapaamielinen maa, mutta arabimaiden poliittiset tilanteet vääristävät kuvaa.
Nammourin elokuva On the Ropes kuvaa Libanonin pysähtynyttä tilaa. Elokuvan nimi viittaa hetkeen, jossa nyrkkeilijä on jo köysissä, antamaisillaan periksi.
Elokuvassa kuvataan staattista perhe-elämää. Perheen jäsenet suhtautuvat toisiinsa koleasti, jopa vihamielisesti.
– Eivät libanonilaiset ihmiset ole niin passiivisia kuin elokuvassani, mutta yhteiskunnan tilanne on sellainen, että koko ajan tapahtuu hallitsemattomia asioita. Mihinkään näytä löytyvän ratkaisua, ei mennä eteenpäin, eikä taaksepäin. Siksi jännitteitä on niin paljon ja loputonta pysähtyneen odotuksen tilaa.
Perhe on Nammourin mielestä toimiva vertauskuva maalle, jossa on valtava kirjo erilaisia etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä. Perhe kinaa keskenään, mutta käy lopulta yhteiseen ruokapöytään.
– Perhe ilmentää sitä, että meillä on keskinäiset siteemme ja voimme selvitä vain yhdessä.
Nammouria surettaa se, että valtavirran näytelmäelokuvissa, etenkin Hollywoodissa arabihahmo on edelleen yleensä terroristi.
– Tavallaan ymmärrän, mistä se kumpuaa, enkä moiti heitä siitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki arabit olisivat terroristeja. Minä pelkään terrorismia ihan yhtä paljon kuin amerikkalaiset.