Kekrinä esivanhempamme ryyppäsivät, mässäsivät ja rälläsivät. Vielä 1900-luvun alussa kekri oli paikoin jopa joulua suurempi juhla. Sato oli kerätty ja ulkotyöt saatu päätökseen. ”Joka kesän kyykkii, se keyrinä ryyppii,” sanottiin.
Kekriä vietettiin Suomessa jo ennen 1000-lukua. Ikivanhan sadonkorjuujuhlan merkkihenkilö oli viljelyksen ja karjankasvatuksen jumala Kekri.
Humalassa ja vatsa pullollaan talon parhaaksi
Isäntien oli suorastaan suotavaa olla humalassa - se varmisti, ettei seuraavan vuoden ruis lakoontuisi. Ruokapöytä notkui maan, karjan, veden ja metsän antimista. Kun niitä kekrinä innolla syötiin, turvasi se ruuan saannin tulevaisuudessakin.
Nurin käännettyyn turkkiin pukeutuneet kekripukit kiersivät taloissa vaatien kestitystä. Ellei sitä alkanut herua, uhattiin rikkoa talon uuni.
Kekrinä myös poltettiin kokkotulia, tanssittiin ja kierreltiin kylillä pukeutuneena hassuihin vaatteisiin. Juhlista toipumista helpotti kekriä seurannut muutaman viikon luppoaika, jolloin talossa ei tehty kuin aivan välttämättömät työt.
Vainajien palvontaa
Marraskuun alkua on kautta aikojen monissa kulttuureissa pidetty maagisena ajankohtana, jolloin elävien ja edesmenneiden maailmojen raja on niin ohut että sen saattoi ylittää.
Kekrinä oli siis otollinen aika suvun vainajien käydä katsomassa talon elämää. Vainajahengille lämmitettiin sauna ja vasta heidän jälkeensä pääsi talonväki saunaan. Tupaan jätettiin vainajia varten katettu ruokapöytä.
Kekri aloitti uuden vuoden
Kekrin aika alkoi mikkelinpäivästä (29.9.) ja jatkui pyhäinmiestenpäivään. Kekriä saatettiin juhlia eri taloissa eri aikaan riippuen sadon valmistumisesta. Maatalousvaltaisessa Suomessa kekri merkitsi elinkeinovuoden vaihtumista. Piioilla ja rengeillä oli vapaata ja he saattoivat vaihtaa taloa.
Uuden työvuoden alkaessa oli myös aika tutkailla tulevaa. Nykyisen uudenvuoden tapaan kekrinä kuulosteltiin enteitä ja tehtiin taikoja.
Kirkko sulautti pakanallisen kekrin pyhäinpäivään ja jouluun
Kirkko kammoksui pakanalliseksi katsomaansa kekriä. Pitkin 1600- ja 1700-lukua löytyy oikeuden pöytäkirjoista merkintöjä epäkristillisen kekrin vietosta. Piispantarkastuksessa vuonna 1729 kehotettiin papistoa neuvomaan seurakuntaa luopumaan taikuudesta. Rangaistuksen pelossa monet viettivät salaa kekriä. Kielto oli kuitenkin ankara ja pikkuhiljaa monet juhlatavoista unohdettiin.
Monet pakanallisina pidetyt juhlat ovat saaneet kristillisen silauksen. Ne on sijoitettu vanhojen juhlien paikalle, puettu kristilliseen kuosiin. Oli tehokkaampaa sulauttaa pakanallisia elementtejä kristinuskoon kuin kieltää ne kokonaan.
Niin kävi myös kekrille.
Monet kekrin tavoista kuuluvat nykyiseen jouluumme. Siinä missä ennen vietettiin kekrirauhaa, on meillä nyt joulurauhan julistus. Vainajia muistamme pyhäinpäivänä.
Kekri on palaamassa
Kaikilla myöhäissyksyn juhlilla on yhteiset juurensa vuosituhansia vanhassa eurooppalaisessa maatalouskulttuurissa. Kelttien samhain, siitä kehittynyt Halloween ja kotikutoinen kekrimme ovat kaikki kaikuja maailmasta, jossa henkimaailma oli läsnä, magia hallitsi ja sadon epäonnistuminen oli elämän ja kuoleman kysymys.
Ajat ovat muuttuneet, mutta kekri tekee paluuta suomalaiseen vuodenkiertoon. Ikivanhan sadonkorjuujuhlan vietto on lisääntynyt ympäri Suomen, niin maalla kuin kaupungeissakin. Enemmän tai vähemmän riisuttuna sen pakanallisista elementeistä kekristä on tullut yhteisöllinen sadonkorjuujuhla, jota viettävät niin koululaiset, kylätoimikunnat, keskiaikaharrastajat kuin monet muutkin.