Ruotsin tuore kulttuuriministeri Parisa Liljestrand erehtyi SVT:n haastattelussa luulemaan elokuvantekijä Ruben Östlundia kirjailijaksi. Sekaannus on erikoinen, Östlund kun on maan menestyneimpiä elokuvantekijöitä.
Tässä jutussa selitetään, miksi kulttuuriministerin pitäisi todellakin tuntea Östlund.
Cannes-lemmikki
48-vuotiaan Östlundin tuorein elokuva Triangle of Sadness voitti toukokuussa 2022 Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun. Kaksi- ja puolituntisessa luokkasatiirissa väiteltiin kommunismin ja kapitalismin välisestä kahnauksesta ja oksenneltiin ympäri luksusristeilijää.
Yle haastatteli Cannesissa yhtä Triangle of Sadnessin päätähteä, malliuran tehnyttä Charlbi Deania, joka kuvaili elokuvan näkemystä muotimaailmasta erittäin todenmukaiseksi. Dean kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen vain kolme kuukautta myöhemmin.
Cannes on maailman tärkein elokuvafestivaali ja yksi alan tärkeimmistä näyteikkunoista.Triangle of Sadnessin myötä Östlundista tuli yhdeksäs ohjaaja, joka on voittanut Kultaisen palmun kahdesti, ja kolmas, joka on voittanut sen peräkkäisillä elokuvillaan. Taidemaailmaan sijoittunut The Square pokkasi pääpalkinnon vuonna 2017.
Näiden lisäksi Östlund on pokannut kymmeniä palkintoja ympäri maailmaa, mukaan lukien viisi ruotsalaista Guldbaggea.
Ruben Östlund on Ruotsin puhutuin elokuvantekijä. Triangle of Sadness pyörii Suomessa parhaillaan elokuvateattereissa, ja Östlundin vanhempaa tuotantoa voi nyt nähdä Helsingin Kino Reginassa.
Ihmisyyden tutkija
Ruben Östlund on kuin eläintutkija, joka jalkautuu gorillojen keskuuteen ja yrittää ymmärtää niiden käytöstä – paitsi, että gorillat ovat ihmisiä ja kiikareiden sijasta Östlundin kädessä on elokuvakamera.
Östlund on loputtoman kiinnostunut siitä, miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Hänen aiheensa ovat isoja: rakenteellinen rasismi, luokkayhteiskunta, rakenteellinen rasismi.
Episodielokuva Muiden mukana (De ofrivilliga, 2008) kuvasi tilanteita, joissa konfliktinkammoiset ruotsalaiset eivät uskalla avata suutaan, vaikka syytä olisi. Tositapahtumiin perustuneessa Play-elokuvassa (2011) musta poikaporukka terrorisoi valkoisia poikia. Ohikulkijat eivät puutu eskaloituviin tapahtumiin, koska pelkäävät leimaantuvansa rasisteiksi.
Laskettelukeskukseen sijoittuvassa Turistissa (2014) perheenisä pakenee lumivyöryä ja jättää perheen oman onnensa nojaan. Elokuva tarkentaa tapahtumien jälkipyykkiin ja siihen, millaisia odotuksia ja vaatimuksia miehiin, ennen kaikkea isiin, kohdistetaan.
Taidemaailmaa ja -puhetta satirisoinut The Square (2017) tölvi poliittisen korrektiuden vaadetta ja taidepuheen onttoutta, tuorein Triangle of Sadness (2022) taas tarkastelee muotiteollisuuden kautta yhteiskuntaluokkia ja kapitalismia.
Östlundia on kutsuttu myötähäpeäelokuvan mestariksi. Hän hyödyntää pitkiä, dokumentaarisia ottoja, joiden aikana jännitteet ja kiusallisuus kasvavat kivuliaalle tasolle. Tyyli juurensa Östlundin nuorena kuvaamiin lasketteluelokuviin. Niissä leikkaukset ovat merkki siitä, että jotain on mennyt mönkään.
Staattista tyyliä on verrattu ruotsalaiseen Roy Anderssoniin, itävaltalaiseen Ulrich Seidliin ja suomalaiseen Aki Kaurismäkeen. Kukaan ei silti tee aivan sellaista elokuvaa kuin Ruben Östlund.
Käytännön pilailija
Viime toukokuussa 2300 kutsuvierasta kokoontui tuhansien eurojen iltapuvuissaan Cannesin elokuvajuhlien pääteatteriin katsomaan elokuvaa, jossa raharikkaat oksentavat ja ulostavat luksusristeilijällä.
Sotkun aiheuttavat myrskyisä Välimeri ja merenelävät, joita Kommunistista manifestia raamattunaan pitävä kapteeni (Woody Harrelson) on päättänyt tarjota yläluokkaisille matkustajilleen.
Triangle of Sadnessin esittäminen maailman arvokkaimpien elokuvajuhlien kilpasarjassa on miltei yhtä hyvä käytännön pila kuin kommunistikapteenin jäynä. Elokuvan toisen näytöksen eritekimaraa on verrattu ällöttävyydessään Jackassin ällöttävimpiin kakkatemppuihin.
Pilaa vesitti vain hieman se, että festivaalin jury palkitsi kapitalismikritiikin festivaalin parhaana elokuvana. Näin anarkistisesta läpästä tehtiin osa festivaalin virallista kaanonia, ja terävin kärki hioutui.
Ruben Östlund on aina osannut maksimoida elokuviensa saaman huomion.
Esikoispitkä The Guitar Mongoloid (Gitarrmongot, 2004) esitti joukon oudosti käyttäytyviä yhteiskunnan hylkiöitä, eikä elokuvan nimi tietenkään ollut sovelias tekohetkelläkään. Svenska Dagbladetin kriitikko kuvaili elokuvaa ”sarjaksi sabotaaseja”.
Mustaa poikajengiä seuraava Play (2011) synnytti ruotsalaislehdistössä pienimuotoisen kulttuurisodan, jossa toiset puolustivat elokuvaa, toiset moittivat sitä ja sen yleisöjä rasistisiksi.
Vuonna 2015 verkkoon ilmestyi video, jossa Östlund seuraa tuottajansa kanssa suorana Oscar-ehdokkuuksien julkistusta. Kun Turisti ei saa ehdokkuutta, ohjaaja poistuu kuvasta, huutaa, puhkeaa itkuun ja alkaa riisuutua.
Video oli tietenkin näytelty, mutta tekijät saivat huijattua ammattijournalistejakin.
Kohuja seuraavalle medialle irvailtiin myös The Squaressa, jossa toimittajia kiinnostaa enemmän kohu ja museonjohtajan julkinen anteeksipyyntö kuin itse taide.
Kuva journalismista voi olla kärkevä ja kyyninen, mutta ei täysin epätosi. Triangle of Sadnessia markkinoidessaan Östlund on puhunut viisaasti sen juonesta. ”Komedia, jossa rikkaat yrjöävät ja ripuloivat kunnes laiva räjähtää” on parempi myyntipuhe kuin ”tutkielma kapitalismista ja luokasta”.
Myyntimies
Ruben Östlund on erittäin hyvä myymään itseään ja elokuviaan. Hänen haastattelunsa ja lehdistötilaisuutensa ovat aina sekä viihdyttäviä että kiinnostavia.
Triangle of Sadnessin lehdistötilaisuudessa Cannesissa hän kertoi vitsejä ja antoi itselleen väliaplodeja. Hän puhui myös auliisti seuraavasta projektistaan, jonka työnimi on The Entertainment System is Down (”viihdejärjestelmä on epäkunnossa”). Elokuva sijoittuu 15 tunnin lennolle, jonka tv-ruudut ovat rikki. Digitaalisten virikkeiden puute ajaa lennon kaaokseen, jonka seurauksena kone putoaa.
On vaikea sanoa onko idea vitsi vai oikea tuleva hanke. Ehkä molempia.
Siinä missä toinen pohjoismainen festivaalisuosikki Lars von Trier sai porttikiellon Cannesin elokuvajuhlille kerrottuaan sympatisoivansa Hitleriä, Östlundin velmuilu on harmittomampaa ja silti terävää. Hänestä on helppo tykätä.
Tästä kertoo myös se, että vaikka ohjaajan työskentelymetodit ovat rankkoja – yhtä kohtausta kuvataan tyypillisesti kymmeniä kertoja – näyttelijät palavat halusta työskennellä ruotsalaisen kanssa. Woody Harrelson kertoi Cannesissa olevansa Östlundin seuraavassa elokuvassa, halusi ohjaaja tai ei.
Östlundin kaltaiset isot ohjaajapersoonat ovat tärkeitä Cannesin kaltaisille elokuvajuhlille, jotka taistelevat pitääkseen festivaalit ja teatterit elokuvan ykköskoteina.
Cannes-näkyvyys puolestaan palvelee tekijöitä. Juho Kuosmaselle tarjottiin Hollywood-töitä, kun Hymyilevä mies (2015) sai festivaalilla merkittävän palkinnon. Ruben Östlund kertoi Cannesissa, että The Squaren menestyksen myötä hän pystyi tekemään seuraavan elokuvansa englanniksi kansainvälisellä työryhmällä.
Nyt Östlund on eurooppalaisena arthouse-ohjaajana unelmatilanteessa. Enää Oscar puuttuu.