VALFURVA. Lanta haisee.
Viileän sunnuntai-iltapäivän äänimaailma on niin hiljainen, että Bormiota ympäröivässä vuoristomaisemassa hajuaisti ottaa vallan. Lehmänkellot kilisevät molemmin puolin, ylempänä lampaat maiskuttelevat ruohoa hiljaa.
– Se on nopeasti nähty, Susanna Saapunki nauraa johtaessaan tietä kohti etuoveaan 1 400 metrin korkeudessa pohjoisessa Italiassa.
Kotitalo makaa rinteessä korkeampien vuorien ympäröimänä, alle 20 kilometriä Sveitsin rajasta. Bormion laskettelupyhättö kylpee auringossa laakson pohjalla.
Saapunki arvioi kolmikerroksisen talon pohjakerroksen yksiön silmämääräisesti noin 25-neliöiseksi. Riittävän kokoiseksi kahdelle ihmiselle, joiden elämäntapaa ankkuroi luonto enemmän kuin materia.
Pohjois-Italian vuoret ovat ainutlaatuinen elämänkokemus, jota puoliso Ville Miettunen kuvaa osaksi kolmenkympin kriisiä. Saapungin, 29, nykyiselle urheilu-uralle vuorijuoksijana se on puolestaan liki välttämättömyys.
Kattovalo syttyy välähdellen. Ei sitä kuulemma ikinä edes käytetä, kulmassa oleva pienempi lamppu riittää.
Tiiviissä tilassa vuodesohva on keskellä, avokeittiö takaseinällä. Kylpyhuone kulmassa, kaapisto ja pieni televisio toisella seinustalla. Ruokapöydästä näkee Bormion hotelleja horisontissa. Katto tärisee, kun yläkerran isäntä katsoo jalkapalloa. ”Tuloksen tuntee”, suomalaisasukkaat muotoilevat.
Kaksikko muutti nykyiseen kotiinsa viime talvena. Alue oli tuttu aiemmilta visiiteiltä, mutta nyt asumusta haettiin pidemmäksi aikaa ja pikatahdissa, aiemman naapurirouvan aloitettua sisätupakoinnin.
– Lepopäivinä käyn juttelemassa lampaille, lehmille, hevosille ja kissoille. Käyn vähän kävelemässä joen varressa ja juttelemassa ihmisten kanssa. Normaalia maalaiselämää, Saapunki kertoo.
Suomen ainoa vuorijuoksija yrittää kuroa eroa maailman kärkeen kiinni sekunti sekunnilta, vaikka on lajissa yhä suhteellisen uusi tuttavuus.
Vielä pari vuotta sitten Saapunki tunnettiin maastohiihtäjänä. Tavoitteena häämöttivät Pekingin olympialaiset, mutta keuhko-ongelmat katkaisivat pitkään kuljetun tien etuajassa.
Pian Saapunki löysi itsensä vuorijuoksuammattilaisena osana italialaista tiimiä. Yhdessä henkilökohtaisten sponsoreiden kanssa se mahdollistaa nykyisen elämän ja uuden uran. Vaikka kestävyyslaji on kova sekä keholle että mielelle, sopii pakkaskelien välttely Saapungin keuhkoille hiihto-olosuhteita paremmin.
– Sprinttihiihto oli siihen kaikkein pahinta. Tällä hetkellä olen erittäin onnellinen siitä, ettei kisojen jälkeen tarvitse yskiä keuhkoja pihalle, ei tule hulluna limaa, eikä keuhkoihin satu, hän sanoo ja samalla kirjaimellisesti koputtaa puuta.
Muutaman minuutin ajan pariskunta debatoi, onko kyläraitille ilmestynyt kissa viime aikoina tutummaksi tullut Lucy. Miettunen väittää, että kyllä, koska Lucya kiusaava toinen kissa olisi kookkaampi – ehkä. Saapunki on eri mieltä, mutta ei pysty varmuudella tunnistamaan vieressä kiehnäävää naapurin lemmikkiä samaksi mirriksi, jonka suomalaiset ajoittain ottavat pihapiirinsä suojelukseen.
Kissan identiteetti jää arvoitukseksi. Sitä ehtii pohtia uudelleen huomenna. Tai ensi viikolla. Parinkymmenen talon kylässä ei todennäköisesti tapahdu mitään järisyttävämpää ennen sitä.
– Kun ei ole paljon kaikkea hienoa ja joutuu vähän näkemään vaivaa elämisen suhteen, ei toivo koko ajan lisää. Aamulla lämmitellään kämppää ja keitellään kahvia liedellä. Käydään treenaamassa. Katsellaan vähän, miltä kylällä näyttää, Miettunen sanoo.
”Se kolahti saman tien”
Miettunen on itse entinen olympiatason urheilija kumparelaskussa. Nyt hän on hybridiroolissa Saapungin pienessä ydintiimissä. Isä Kari Miettunen on Saapungin valmentaja, mutta vierailee Italiassa enemmänkin leireillä, tuoden mukanaan kovasti odotetun puurotoimituksen.
Ville puolestaan auttaa Saapunkia harjoittelussa säännöllisesti. Hän on myös se, jonka kautta Saapungista tuli vuorijuoksija.
Ura kumparelaskijana päättyi Sotshin vuoden 2014 olympialaisten jälkeen, ja Miettunen halusi alkaa juosta. Pari vuotta myöhemmin pariskunta saapui kesäksi Italiaan Saapungin ollessa vielä maajoukkuehiihtäjä.
– Kun aloin kiertää kisoja, Susanna tuli siinä sivussa ja mietti, pitäisikö itsekin kokeilla. Hän arveli olevansa aika hyvä. Ja olikin niin hyvä, että totesin, että voin lopettaa ja antaa ”Sussun” hoitaa kilpailemisen, Miettunen muistelee.
– Mietin tosi pitkään, että olisi kiva päästä kisoihin. Kun tuli mahdollisuus mennä, se kolahti saman tien, kertoo Saapunki.
Suomalaisittain tuntematon laji on alppimaissa suursuosiossa. Kilpailutyyppejä on kolme: lyhyt vertikaali, normaali ylämäkikisa sekä niin sanottu normaalimatka. Saapunki on vahvimmillaan normaalissa ylämäkikisassa, mutta sanoo normaalimatkan päässeen jo lähelle.
Terävin kärki tulee Afrikasta: Keniasta, Ugandasta ja Eritreasta. Maailman ykkönen on kenialainen Joyce Njeru, jolle Saapunki hävisi maailmancupin normaalissa ylämäkikisassa 45 sekuntia. Viime kesän parista yhteisestä kisasta ero on kaventunut useilla minuuteilla. Marraskuun alun MM-kisoissa Thaimaassa Saapunki oli kuudes.
Poikkeuksellinen hapenottokyky yhdistettynä pieneen kokoon antavat Saapungille hyvät eväät menestyä. Suurin tasoitus kärkeen aiheutuu siirtymästä. Kovimmat kilpakumppanit ovat juosseet koko ikänsä.
Nyt kilometrejä kertyy helposti, sillä kapea väylä vuorelle alkaa kotitalon seinustalta. Tällä kertaa Saapunki ja Miettunen kipuavat korkeimmillaan noin 1 800 metriin. Matkalla vastaan tulee lehmiä, hevosia, lenkkeileviä hiihtäjiä sekä silmät kiiluen pihapiiristä karannutta koiraansa vespalla jahtaava seniori.
Polku on välillä pieni ja kivinen havumetsässä kiemurteleva reitti, välillä auton mentävä tie postikorttinäköaloilla jyrkästi putoavan laakson suuntaan.
Saapunki kertoo tehoharjoituksistaan ”tasaisella maalla”, jolla korkeuseroa tulee vain muutamia kymmeniä metrejä. Hiihdossa se olisi yhtä lyhyellä pätkällä jo kohtalainen nyppylä.
– Kaikki on pitänyt opetella uudestaan. Hiihto on staattista urheilua välineillä. Juokseminen on paljon hermotuksesta kiinni, Saapunki aloittaa.
– Hiihtäjänä on helpompi harjoitella määrällisesti enemmän, juoksijana yksittäiset harjoitukset ovat kovempia. Hiihdossa suoritus on intervallimaisempi, joten siinä voi vetää happivelalle, mutta vuorijuoksussa häviää minuuttitolkulla, ellei tiedä omaa kisavauhtiaan todella tarkasti, Saapunki luettelee.
Kolme vuotta kaikki pelissä
Saapunki malttaa vain vaivoin olla juoksematta kilpaa läheltä seuraavan kuvaajan kanssa. Kun kameralle pyydetään hetkeksi vähän leppoisampaa vauhtia mutkan ympäri, penkalla auringonpaisteesta nauttiva Miettunen nauraa vaimonsa menohaluille.
Hän sanoo yrittävänsä muistuttaa muustakin kuin tuloskeskeisestä urheiluajattelusta.
– Vuoriurheilu ei ole pelkästään tulosurheilua, vaan myös tätä elämäntapaa. Pitää myös tiedostaa, että se on kaksipuolinen vaaka. Jos saavutat paljon, tunnet paljon, mutta täytyy hyväksyä, että se sattuu tosi paljon, kun tulee epäonnistumisia.
– Se on vahvuus, mutta myös isoin turpaanvetäjä. Jos tuolla kämpillä joku sattuu, niin eniten se on se tavoitteen saavuttamisen tuska.
Kahden päivän tarkkailun jälkeen määrätietoisuus ei yllätä. Viime talven kunnollinen harjoittelu antoi kehitysharppauksen, mutta urheilijahorisonttiin on avautunut kokonaan uusia polkuja, joita tavoitellaan täysillä.
Kolmen vuoden projektin tavoitteena on nousta MM-mitaleille. Sitä kohti kurottaminen on johdattanut pikkumökkiin laitumien keskelle.
– Jos haluan olla yksi maailman parhaista, meillä ei ole tällä hetkellä mahdollisuutta olla Suomessa. Ajattelimme tulla tähän siksi aikaa, että etsimme täältä käsin isompaa asuntoa. Mutta tämä on niin hyvällä paikalla, että emme ole raaskineet lähteä mihinkään, Saapunki kohauttaa olkapäitään.