22-vuotias helsinkiläinen Kaisa Oksa kaivaa isänsä vaatekaapin pohjalta vanhan hautakiven. Isä on luvannut suvussa kulkeneen hautakiven Oksalle perinnöksi.
– Onhan se ihan kiva, jotain erikoista ja muista erottuvaa. Ei nyt varmaan kaikki saa hautakiveä perinnöksi, varsinkaan vaatekaapissa säilytettyä, Oksa naurahtaa.
Oksa on aina ollut hyvin kiinnostunut oman sukunsa historiasta. Hän on suunnitellut tekevänsä joskus sukututkimuksen, johon hän keräisi sekä suvussa kulkevia tarinoita että asiakirjoin todennettavia tapahtumia.
– Jostain syystä mua on aina kiinnostanut hirveästi se, mitä mun sukulaiset ja esi-isät ovat tehneet, keitä he ovat olleet ja millaista heidän elämänsä on ollut. Tämä hautakivitarina on yksi mun merkittävimmistä lapsuuden tarinoista.
Kuolleista palaaminen
Hautakivessä lukee Kaisa Oksan isoisoisän, Väinö Veijalaisen nimi. Veijalainen taisteli jatkosodassa heinäkuussa 1944 Teikarsaaressa.
– Isän äiti eli mummoni on kertonut, että sotilaspastori tuli heille kotiin ilmoittamaan, että silminnäkijätodistuksen mukaan Väinö on kaatunut taistelussa.
Todellisuudessa Veijalainen oli jäänyt haavoittuneena mottiin ja joutunut sotavangiksi Neuvostoliittoon. Samaan aikaan, kun Veijalainen virui sotavankileirillä, omaiset järjestivät hänelle Suomessa hautajaiset.
Joulukuun lopulla 1944 Veijalainen palasi vankien vaihdossa junalla Suomeen.
– Onhan se varmasti ollut ihan järkyttävä shokki. Harmittaa, etten ole elänyt sellaisena aikana, että olisin voinut kysyä isoisoäidiltäni miltä se on tuntunut, kun elää kuukausia sellaisessa luulossa, että mies on kuollut ja yhtäkkiä saakin tietää, että hän on elossa.
Oksan suvussa kulkevan tarinan mukaan Väinö Veijalainen olisi myöhemmin itse käynyt hakemassa oman hautakivensä pois Hietaniemen hautausmaalta.
– Tarinan mukaan joku hautausmaan vahti olisi tullut kysymään Väinöltä, että mikäs mies sinä oikein olet ja Väinö olisi vastannut siihen suunnilleen, että mikäs tässä hautakivessä lukee.
Harvinainen tarina
Lähdemme Kaisan Oksan kanssa Kansallisarkistoon tutkimaan, mitä tietoja Väinö Veijalaisesta olisi saatavissa. Kansallisarkiston ylitarkastaja Raija Ylönen-Peltonen on luvannut auttaa meitä.
Ylönen-Peltonen kertoo, että on parasta lähteä liikkeelle kantakortista, sillä siitä ilmenee muun muassa henkilön sodan aikainen palvelus.
– Kun näkee joukko-osaston, missä henkilö on palvellut sodan aikana, voi tutkia esimerkiksi joukko-osaston sotapäiväkirjoja ja asiakirjoja. Niistä saattaa löytää lisätietoja henkilön sota-ajan palveluksesta. Armeija on pitänyt todella tarkkaa kirjanpitoa ihan kaikesta.
Vuonna 1897 syntynyt Väinö Veijalainen kuuluu vanhimpaan ikäluokkaan, josta kantakortti löytyy.
Kantakortin mukana kulkee myös potilasasiakirjoja, jotka tulevat julkiseksi vasta kun henkilön kuolemasta on kulunut 50 vuotta. Veijalaisen kuolemasta tuli kuluneeksi 50 vuotta 22. marraskuuta 2022, joten kaikki Veijalaista koskevat asiakirjat ovat aivan vastikään tulleet virallisesti julkisiksi.
Kaisa Oksaa kiinnostaa kuulla, onko olemassa muitakin isoisoisän kohtalon kokeneita. Ylönen-Peltonen kertoo tietävänsä muitakin tapauksia, joissa sotilas on ilmoitettu kaatuneeksi ja sitten hän onkin palannut sotavankeudesta. Mutta Veijalaisen tapaus on silti poikkeus.
– Ei mikään tyypillinen tarina, että omaisille olisi ilmoitettu kaatuneeksi ja olisi vietetty jopa hautajaisetkin, se on kyllä harvinaista. Ihan tällaista tarinaa en muista oman urani ajalta, Ylönen-Peltonen sanoo.
Kaoottiset taistelut
Joukko-osaston digitoiduista sotapäiväkirjoista Ylönen-Peltonen sai selville, että kyseiset Teikarsaaren taistelut olivat hyvin kaoottiset ja siellä kaatui ja katosi paljon miehiä.
– En sinänsä ihmettele, että tuollaisessa tilanteessa kaatumisilmoituksia on ehtinyt lähteä. Paikalla olleilla ei välttämättä ole ollut mitään tietoa siitä, että osa vihollisen puolelle jääneistä jäi sotavangeiksi, Ylönen-Peltonen arvioi.
Ylönen-Peltonen uskoo, että Veijalainen on kirjattu joukko-osastossa kaatuneeksi ja joukko-osaston pastori on lähettänyt tiedon kaatumisesta kotipaikkakunnan suojeluskuntapiirille. Sieltä on lähetetty paikallinen rovasti tai pappi viemään omaisille kaatumisilmoitusta.
– Mummoni kertoi, että hänen äitinsä eli Väinön vaimo olisi myöhemmin kysynyt pastorilta, että miksi tämä oli kertonut silminnäkijähavainnosta, vaikka todellisuudessa mitään varmaan tietoa Väinön kuolemasta ei ollut. Pastori olisi kuulemma vastannut, että oli hyvin todennäköistä, että Väinö oli kuollut ja varman tiedon antaminen on omaisille helpompaa kuin jättää epätietoisuuteen, Kaisa Oksa kertoo.
Kosiskelua puna-armeijan riveihin
Kantakortin lisäksi Kansallisarkistosta löytyi kattava kuulustelupöytäkirja. Raija Ylönen-Peltonen kertoo, että kaikki Neuvostoliitosta palautetut suomalaiset sotavangit kuulusteltiin järjestelmällisesti.
Väinö Veijalainen ei tiettävästi koskaan kertonut kenellekään ajastaan sotavankileirillä. Siksi Kaisa Oksa odottaa kuulustelupöytäkirjojen lukemista erityisellä mielenkiinnolla.
Kuulustelupöytäkirjoista käy ilmi, että Veijalaista oli kuulusteltu Neuvostoliitossa useita kertoja ja siirretty paikasta toiseen.
”Volossovassa oli ruoka paljon parempaa kuin Leningradissa, koska vasta silloin pääsi upseerimuonaan ja kohtelukin oli parempaa, mm. sai käydä lääkärissä koska halusi”, Veijalainen kertoo kuulustelupöytäkirjan mukaan.
Veijalaista yritettiin myös kosiskella puna-armeijan riveihin, mikä oli Raija Ylönen-Peltosen mukaan tyypillistä.
”Oli selittänyt, että Suomeen tulee neuvosto-järjestelmä, Suomi vallataan ja sinne tulee puna-armeija. Oli myöskin kysytty haluaako palvella puna-armeijassa. Kuulusteltava oli vastannut jyrkästi, ettei ikinä missään muodossa. Kuulustelut aloitti ylistämällä Neuvostoliiton oloja ja valaisi esimerkein, mm. että heillä alkaa olla polkupyörä jokaisella ihmisellä, ja hallitus antaa pyörät ilmaiseksi.”
Polkupyöräkertomus saa Kaisa Oksan huvittuneeksi.
– Mikä tarjous, miten Väinö pystyi kieltäytymään, Oksa hymähtää Kansallisarkiston tutkijasalin hiljaisuudessa.
Kaikkiaan Kaisa Oksa sai Väinö Veijalaisen tarinasta nyt paljon selkeämmän kuvan.
– Se on aiemmin ollut vähän sellainen rikkinäisen puhelimen kautta kerrottu sukutarina, jossa ei ole hirveemmin yksityiskohtia muistettu tai kaivettu mitään oikeita aineistoja. Ihmismuisti on niin epäluotettava ja kaikki tiedot aina vähän muokkautuu matkan varrella, niin oli mielenkiintoista nähdä ihan konkreettisia aineistoja.
Mitä ajatuksia juttu herättää? Voit keskustella aiheesta 6.12. kello 23:een saakka.