Kesä oli vasta alussa. Mutta 20-vuotias Miro Partanen oli valintansa tehnyt.
Kun kaverit suunnittelivat lomareissuja, Partanen sai tiedon valvontarangaistuksen alkamisesta pian: Rikosseuraamuslaitos tulisi asettamaan jalkapannan juhannuksen jälkeen.
Hän tulisi viettämään kotonaan helteet, syksyn sateet ja talven lumimyräkät – panta jalassa.
Partanen on yksi niistä 35:stä, jotka kuluvan vuoden aikana kärsivät vankeusrangaistustaan vakaumuksensa takia.
Hänet tuomittiin siviilipalveluksesta kieltäytymisestä 173 päivän vankeusrangaistukseen tammikuussa 2022.
Keväällä Partanen kertoi Ylen jutussa pitävänsä vankeusrangaistuksen kärsimistä omana taistelunaan ilmaisun vapauden puolesta.
Partasen mielestä ketään ei saisi pakottaa tarttumaan aseisiin. Siviilipalvelus tukee hänen mukaansa samaa valtion koneistoa.
Pahinta on yksinäisyys
Marraskuun ensimmäiset lumet ovat peittäneet maan.
Miro Partanen on ollut nyt mielipidevankina kuukausia. Kakkua on jäljellä enää kuukauden verran.
Partanen kiiruhtaa töistä kotiin laukku olallaan.
Kotiin on hiukan kiire. Siellä pitää olla tasan kello 13.35. Työpäivä kaupassa on loppunut kello 13. Se alkaa joka arkipäivä kello 6.
Lenkille saa lähteä kello 19.30 ennen tuomiota määrätylle reitille. Kotona pitää olla joka ilta kello 21.
Tämä jalkapantaan yhdistetty puhelin pärähtää soimaan, jos Partanen ei ole kotona silloin kun pitäisi.
Vapauden menetys on ollut kova paikka sosiaaliselle 20-vuotiaalle miehelle, vaikka kakkua ei sentään tarvitse lusia kiven sisässä.
– En tietenkään osaa sanoa, miltä tuntuu olla vankilassa, mutta onhan tämä selkeästi vankila. Eihän tämä ole mitenkään normaalia elämää, eikä mitään siihen verrattavissa, hän sanoo.
Vankeusrangaistuksen vuoksi kotiin ei ole enää kiva tulla. Aiemmin kotiintulo merkitsi sitä, että pääsi lepäämään.
Partanen on somepaastolla, koska hänellä ei ole oikein mitään jaettavaa. Joka päivä ei viitsisi kirjoittaa, että on vankilassa.
Vaikka nuori mies vaikuttaa hillityltä ja rauhalliselta, vihaisuus ja ahdistus näyttävät korventavan häntä. Se näkyy hienovaraisissa eleissä ja ilmeissä.
Kun Partanen vielä keväällä odotteli vankeuttaan, hän kertoi pelkäävänsä, että kolmen viikon välein laadittava minuuttiaikataulu tulisi ahdistamaan häntä.
Toisin kävi: lukujärjestykseen tottui nopeasti, koska päivät olivat aina samanlaisia.
Pahinta onkin yksinäisyys.
– Kun vaikkapa viikonloppuna näet, että kaverit ovat viettämässä jossakin aikaa ja itse olet yksin kotona, niin onhan se vaikeaa, ettet voi viettää aikaa muiden kanssa.
Kavereita saa tavata ennalta sovitusti, ehkä kerran viikossa.
Tosin juuri nyt kaverit ovat reissussa Kanariansaarilla.
– Työ on tuonut jonkinlaista mielenkiintoa joka päivään, että jaksaa, hän sanoo.
Rahaakin työ on toki tuonut, ja sen on saanut säästöön.
Säbää ei pääse pelaamaan: rakkaasta salibandy-harrastuksesta piti luopua rangaistuksen ajaksi.
Panta jalassa, valvontapuhelut ja valvontapartion pölähtäminen tarkastuskäynneille kerran viikossa muistuttavat siitä, ettei vapautta ole.
Vapaus koitti, mutta taistelu jatkuu
Kun takana on 173 päivää, ovikello soi.
Oven takana on odotettuja vieraita.
– Olen niin onnellinen. Tämä on vuoden paras päivä. Nyt tämä on ohi. Aion nähdä kavereita ja olla ulkona yli iltayhdeksään!
Nyt kun rangaistus on kärsitty, Partanen aikoo aluksi nauttia hetken vapaudesta ja muuttaa sitten omaan kotiin.
Taakse saa jäädä lapsuudenkoti, viime aikojen vankila, jonne ei ole ollut enää mukava tulla.
Työt kaupassa jatkuvat. Partanen aikoo myös hakea yliopistoon opiskelemaan.
Kun juhlat ovat ohi, taistelu aseistakieltäytyjien oikeuksista jatkuu: Partanen odottaa parhaillaan valituksensa käsittelyä korkeimmassa oikeudessa.
Sen jälkeen hän aikoo tehdä valituksen rangaistuksestaan YK:n ihmisoikeuskomiteaan.
– Tämä on tosi ikävä kokemus. En toivo kenellekään tällaista, hän sanoo.
Keskustelu suljettu runsaan asiattoman kommentoinnin vuoksi 27.12. kello 10.39.
Juttua muokattu 27.12.2022 kello 20.56: korjattu YK:n ihmisoikeustuomioistuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeksi.
Juttua muokattu 28.12.2022 kello 14.34 Euroopan ihmisoikeustuomiostuin YK:n ihmisoikeuskomiteaksi.