Juhliin piti hankkia uudet sukkahousut. Sepä olikin kuulkaas yllättävän tunteikas reissu.
Hävetti, että piti ylipäätään ostaa taas kyseinen varmasti rikkoutuva asuste. Ärsytti, että miehillä ei ollut tällaista ongelmaa. Suututti, miten markkinat tekivät sukkahousuista kulutusta kestämättömiä, vaikka ekokatastrofin keskellä suunnan pitäisi olla toinen.
Täysin mitättömistäkin asioista on tullut osa sosiaalista identiteettiä.
Koetin olla tiedostava ja ekologinen naisten asioiden puolestapuhuja, mutta jälleen löysin itseni pikamuotiketjun sukkahousuhyllyltä vertailemassa deniereitä sen sijaan, että olisin keksinyt vaihtoehdon. Hankkinut vaikka ajattoman housupuvun. Tai kaivanut komerosta vanhat nukkaantuneet juhlasukkikset.
Milloin tästäkin pienestä valinnasta tuli näin hankala?
Helmikuussa eräs ruotsalaistutkija sanoi Hesarin haastattelussa, että kaikista valinnoistamme on tullut yhä poliittisempia. Millä autolla ajamme, millaisia huonekaluja hankimme, mitä kaadamme kahviimme.
Ajattelen, että ilmiö on vielä aavistuksen laveampi ja henkilökohtaisempi. Täysin mitättömistäkin asioista on nimittäin tullut osa sosiaalista identiteettiä.
Sosiaalipsykologien mukaan sosiaalinen identiteetti on se osa minuutta, joka rakentuu ryhmiemme kautta. Esimerkiksi kansalaisuus, sukupuoli, ammatti ja harrastukset muovaavat minuutta.
Ennen sosiaalinen identiteetti näkyi pääasiassa sosiaalisissa tilanteissa. Sitä saattoi töissä olla työroolissa ja harrastuksissa täysin toinen ihminen.
Sitten tuli some ja ankara profiilityö. Sosiaalisessa mediassa kukin kykeni valitsemaan, mitä toi itsestään esille ja millaisiin ryhmiin kuului. Ryhmille kävi vähän samoin kuin valinnoille. Niistä tuli ideologisia ja poliittisia.
Postaus kalliista kotimaisesta design-sohvasta henki sosioekonomista asemaa. Vintage-mekossa poseeraaminen taas vilautti ympäristötietoista kierrättäjäluonnetta.
Ja mikäs siinä, itselleen tärkeitä asioita ja arvoja saa nostaa esiin ja viestiä niistä seuraajilleen.
Mutta miten ryhmään lukkiutuminen mahtaa vaikuttaa arkiajatteluumme? Jos somessa julistaa olevansa jonkin ryhmän jäsen sadoille tai tuhansille seuraajilleen, täytyykö silloin olla ryhmänsä jäsen vuorokauden ympäri ja tilanteesta riippumatta?
Sosiaaliset identiteetit, jotka ennen aktivoituivat kulloisessakin ryhmässä, ovat alkaneet aktivoitua aina ja kaikkialla. Se vie pienen mielemme ristiriitojen äärelle.
Saako äänekäs rasismin vastustaja tuntea epäluuloa uhkaavaa ulkomaalaista kohtaan? Entä feministi ajatella, että kanssasisar käyttäytyy typerästi?
Voiko ekologinen äiti ostaa kertakäyttövaippoja, jos ne tekevät arjesta sujuvampaa? Näkiköhän joku, että kaadoin kahviini tavallista maitoa?
Onko näin lupa toimia, tuntea tai ajatella? Entä mitä tapahtuu, jos sanon ajatukseni ääneen?
Tuntuu kuin ryhmät olisivat ottaneet minuudestamme ja ajattelustamme vallan. Samalla ihmiset ovat kutistuneet.
Yksi entisistä pomoistani sanoi kerran tiukan väittelyn päätteeksi, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Se on mielestäni hirveän hyvin sanottu.
Kun ryhmien ajamista asioista tulee liian iso osa identiteettiä, vastaväitteet osuvatkin suoraan minuuteen. Eriävä mielipide ei ole enää vain asia, josta voidaan keskustella ja olla montaa mieltä. Se on hyökkäys yksilöä ja sitä kautta koko hänen edustamaansa ryhmää kohtaan.
Ehkä siksi nykyinen keskusteluilmapiiri tuntuu haavoittuneiden minuuksien taistelutantereelta. Pienikin omaa ryhmää uhkaava kommentti voi sytyttää soihdut.
Tuntuu kuin ryhmät olisivat ottaneet minuudestamme ja ajattelustamme vallan. Samalla ihmiset ovat kutistuneet. Armoa ei tunneta oikein ketään kohtaan, ei itseä eikä muita.
Kiiltokuva on monilla jo niin kiiltävä, että roolin ylläpitäminen verkon ulkopuolisessa maailmassa saattaa ottaa voimille.
Ja samaan aikaan me olemme vain ihmisiä. Yksilöitä, jotka omien persoonallisuuden piirteidensä vuoksi luiskahtavat luomastaan roolista välillä.
Kasvissyöjäksi julistautunut saattaa tilata yön pikkutunteina kinkku-ananaspizzan. Miten ärsyttävän inhimillistä.
Laura Hallamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka yllättäen välillä kaipaa aikaa, kun some oli ideologisten puheenvuorojen sijasta täynnä ruokakuvia.
Tekstin tausta-aineistona on käytetty dosentti Janne Matikaisen artikkelia Sosiaalisen identiteetin näkökulma vuorovaikutukseen, joka on julkaistu puheviestinnän vuosikirjassa 2020.
Kolumnista voi keskustella 6.1. klo 23.00 saakka.