Sarianna Särkijärvellä, 32, on isältä peritty lypsykarjatila Pomarkussa, Satakunnassa.
Tilalla jokainen lehmä tunnetaan nimeltä. Lemmy on laumanjohtaja, Offspring huomionkipeä ja Isabella paras lypsettävä.
Nyt tila on pakko lopettaa.
Rahallisesti järkevintä olisi soittaa teurasauto hakemaan lehmät pois. Mutta se ei ole vaihtoehto.
– Ei minusta vain ole siihen, että pistän ystäviäni teurasautoon.
Ystävyyteen lehmien kanssa kiteytyy syitä sille, miksi Särkijärvi joutuu lopettamaan tilansa. Maidontuotanto on puhdasta bisnestä, ja jotta pieni 30 lehmän maitotila voisi tulla toimeen, pitäisi tuotannon olla kiristetty äärimmilleen.
Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lehmien ruokinnan pitäisi olla huippuluokkaa. Paljon valkuaista ja energiaa.
Sellaiseen ei kuitenkaan ole rahaa. Lehmien syömä rehu vie jo nyt noin 70 prosenttia Särkijärven kuukauden maitotilistä, vaikka rehu ei ole edes parhaimmasta päästä.
Muutkin kulut ovat räjähtäneet käsiin. Säkki lypsykoneen pesuainetta maksaa nyt 157 euroa, vielä viime marraskuussa alle satasen. Rulla paalimuovia 103 euroa, pari vuotta sitten 74 euroa.
Mutta ruokinnan lisäksi on muutakin.
Lehmä tuottaa eniten maitoa, kun on se poikinut uuden vasikan. Kun tuotos alkaa tippua pari kuukautta poikimisen jälkeen, kannattaisi lehmä saattaa taas heti tiineeksi.
Särkijärvi kuitenkin kertoo, että hän on ”inhimillistänyt” lehmiä liikaa ja siementänyt lehmiä harvemmin kuin olisi tuottoisinta.
– Itse kun olen kaksi kertaa synnyttänyt, niin en halua sitä prosessia lehmälle joka vuosi. Minusta ei ole tehotuottajaksi.
Mutta vaikka Särkijärvi saisikin lehmistä kaiken mahdollisen irti, pieni maitotila on silti nykymaailmassa lähes mahdoton saada kannattavaksi. Alle 50 lehmän pientilat ovat olleet Suomessa katoava kansanperinne jo pitkään:
Voisi helposti kuvitella, että lypsylehmien ja -tilojen radikaali vähentyminen kertoo maidon kysynnän vähentymisestä. Tämä ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa.
Maitoa kyllä juodaan vähemmän, mutta sitä syödään enemmän kuin ennen.
Etenkin juustot ovat tulleet maidon tilalle. Jo nyt Suomessa lypsettyä raakamaitoa käytetään huomattavasti enemmän juuston kuin maidon valmistukseen. Yhden juustokilon valmistukseen kuluu keskimäärin kymmenen litraa maitoa.
Tällä hetkellä suomalainen kuluttaa juustoa keskimäärin 25 kiloa vuodessa. 1990-luvun tasoon verrattuna se on puolet enemmän.
Superyksilöitä
Tilanne on siis se, että maitotiloja on murto-osa entisestä ja lehmiäkin puolet vähemmän, mutta silti maitoa tuotetaan likipitäen saman verran.
Kiittäkäämme siitä esimerkiksi Hetaa. Heta on tällä hetkellä yksi Suomen parhaista lypsylehmistä:
Koko nimeltään Heikkilän Heta on tuottanut vajaan 13 elinvuotensa aikana maitoa 145 000 kiloa. Hän on siis lähes “150-tonnari”, eli 150 000 kiloa maitoa tuottanut lehmä.
Heikkilän Heta ei kuitenkin ole niin poikkeuksellinen yksilö kuin se vielä ysärillä olisi ollut. Lehmien keskituotosmäärät ovat kasvaneet merkittävästi, jopa nopeammin kuin maitotilalliset itsekään olisivat uskoneet.
Ainakin Hetan omistajat, nivalalaiset Päivi ja Juha Kallio ovat olleet yllättyneitä. Kalliot muistavat, kuinka lukivat 1990-luvulla Hoards Dairyman -lehdestä amerikkalaisesta lypsylehmästä, joka oli tuottanut 20 000 kiloa maitoa yhden vuoden aikana.
Juha kertoo todenneen silloin Päiville, että ”emme varmasti koskaan tule näkemään tuollaista lehmää”.
Eikä mennyt kuin alle kymmenen vuotta, ja kyseinen raja pamahti Nivalassa rikki.
Kallioiden tila on putsannut viime vuodet pöytää, kun Proagrian ja Faban kaltaiset maitotilojen neuvontaorganisaatiot ovat jakaneet palkintoja 100- ja 150-tonnareista.
Kalliot ovat siis epäilemättä oikeita henkilöitä kertomaan, miten lehmien tuotosmäärät ovat kasvaneet niin paljon.
Vastaus on arvattavissa: nykyään lehmillä on paremmat geenit. Toki myös ruokinta ja hoito vaikuttavat, mutta jalostus on tekijöistä merkittävin. Kalliot kertovat, että jalostuksella ”korjataan virheitä”, jotta ”käyttöominaisuudet” olisivat kunnossa.
Millainen sitten on hyvillä geeneillä varusteltu lypsylehmä? Mitkä ovat hyvät käyttöominaisuudet?
Virheettömän lehmän tunnuspiirteitä ovat:
Leveä rinta, jotta sydämellä ja keuhkoilla on riittävästi tilaa (tämä edesauttaa, että lehmä syö mahdollisimman paljon). Hyvä lantio, jotta lehmän on helppo poikia. Optimaalinen utareiden ja vedinten sijainti, jotta lypsyrobotti löytää ne helposti. Suora selkä. Kestävät jalat. Ystävällinen luonne.
Kun hyvät geenit on löydetty, niillä aletaan tehdä paljon jälkeläisiä. Hyvägeenisiä lehmiä ei ainoastaan siemennetä, vaan jotta geeni leviäisi vauhdikkaammin, hyvistä lehmistä siirretään alkioita toisiin lehmiin.
Esimerkiksi Kallioilla on noin 50 lehmää, jotka ovat nyt jo edesmenneen Heikkilän Onnenkukka -nimisen lehmän jälkeläisiä. Onnenkukka on Suomen kaikkien aikojen paras lypsylehmä. Siitä lypsettiin 212 000 kiloa maitoa.
Pikkuhiljaa tiloilla on sitten vain hyvägeenisiä lehmiä. Tilanne on nyt se, että yksi nykylehmä on korvannut kaksi 1990-luvun kollegaa. Taloustermejä hyödyntäen: lehmän kilpailukyky on parantunut.
Kilpailukykyä suomalainen maidontuotanto kaipaakin, jos se haluaa selvitä. Lopulta vapailla markkinoilla maidonhintaa määrittävät amerikkalaiset ja kiinalaiset 100 000 lehmän jättitilat. EU-tasolla maidontuotannon kilpailukykyä pyritään osaltaan parantamaan kuuluisilla maataloustuilla, jotka ohjaavat tilakokojen kasvuun.
Perinteinen ajatus pienestä perheviljelmästä, jossa yhdellä nurkalla on navetta, toisella talo ja kolmannella lato, on siis jäänyt yritysmäisen maanviljelyn jyräämäksi.
Kallioiden tila kuvastaa tätä maatalouden murrosta, vaikka perhetila onkin: Tilalle johtava Kyösti Kallion tie ei ole nimensä puolesta sattumaa. Juha Kallion isoisoisä presidentti Kyösti Kallio perusti tilan vuonna 1895. Päivi Kallio on Juhan vaimo, ja pariskunnan kolme poikaa ovat jatkamassa tilanpitoa.
Joka tapauksessa Kallioiden tila on Suomen mittapuulla suuri. Tilalla on 330 lypsylehmää, kun keskiarvo Suomessa on vielä noin 50. Lisäksi on vakituisia työntekijöitä, robotteja ja sähköllä toimivat nosto-ovet navetan päädyssä. On osakeyhtiö ja miljoonissa laskettava liikevaihto.
– Vakaaseen ja hallittuun kasvuun on pyritty, Juha Kallio sanoo.
Vastakkainasettelua
Nykysuuntaus on synnyttänyt alalle vastakkainasettelua pienten ja suurten tilallisten välille. Suuremmat pilkkaavat pienempiä ”jäähdyttelijöiksi” tai ”mökkiläisiksi”. Sillä viitataan siihen, että pienillä tiloilla ei edes yritetä investoida tai laajentua vaan ”ajellaan vanhoilla koneilla”.
Pienemmät tilalliset puolestaan syyttävät suurempia siitä, etteivät he voi tarjota eläimille yksilöllistä hoitoa.
Näiden kahden tulen välissä on muun muassa maatalouden keskusjärjestö MTK. Onko sillä joku kanta siihen, minkä kokoinen on sopivan kokoinen maitotila?
Eipä sillä taida olla. MTK:n maitoasiamies Marjukka Mattio sanoo ”toivovansa”, että 70 lehmän tilat voisivat olla kannattavia. Hän kuitenkin sanoo myös, että ”MTK:lla ei ole keinoja eikä suoranaisia pyrkimyksiä kääntää kehitystä”.
Mattion diplomaattinen vastaus on toki ymmärrettävä, sillä MTK pyrkii ajamaan tietysti kaikkien maitotilallisten etua. Tietyn karjamäärän julistaminen tavoitteeksi olisi kumarrus yhteen suuntaan, mutta pyllistys toisaalle.
Sen Mattio kuitenkin sanoo, että suomalaisia tiloja tulee puolustaa, koska ”maitoa pitäisi tuottaa jatkossakin taloudellisesti, ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävästi”. Hän puhuu ”kokonaiskestävyydestä”, ja siitä kuinka se on suomalaisten pientilojen valttikortti.
Eli ovatko isot tilat esimerkiksi ympäristön ja eläinten hyvinvoinnin kannalta ongelmallisimpia?
– En sano, etteivätkö isot tilat voisi olla kestävästi toteutettuja, Mattio toteaa.
”Suru ei ole aitoa”
Sarianna Särkijärvi kertoo, että hänen tilallaan työmäärän ja ansaittujen tulojen suhteessa ei ole enää yksinkertaisesti mitään järkeä. Lehmät tuottavat tappiota, vaikka töitä on tehtäväksi aamuviidestä iltaseitsemään.
– Onko siinä enää mitään järkeä, kun käteen jää vain tappouhkauksia?
Särkijärvi kertoo saaneensa nimettömiä tappouhkauksia, kun on julkaissut lehmistä kuvia somessa. On tullut myös viestejä, kuinka ”lypsykarjatilallinen ei saisi olla äiti”.
– Olen aidosti huolissani tilallisten henkisestä jaksamisesta, kun tämä touhu on mennyt niin hulluksi, hän sanoo viitaten vihapuheeseen.
Särkijärvi myöntää, että häntä arveluttaa puhua julkisesti niin vuolaasti ystävyydestä lehmien kanssa. Tai siitä, että hän suorastaan pelkää teurasauton tilaamista.
– Syytetään helposti, että suru ei ole aitoa.
Mutta mitä hän aikoo seuraavaksi?
Särkijärvi opiskelee parhaillaan lähihoitajaksi ja haaveilee työstä lastensuojelussa.
Kaikista lehmistä hän ei kuitenkaan ole valmis luopumaan. Siksi käynnissä on rakennusprojekti.
”Tavoitteena on viritellä maatilamatkailua maidontuotannon tilalle”, Särkijärvi kertoo.
Maatilamatkailun kautta sukutilan henki voisi säilyä. Mutta ennen kaikkea, silloin lehmiä voisi jättää lemmikeiksi.
”Voisin ottaa kävijöiltä pienen maksun ja ostaa rahoilla lehmille hyvää ruokaa. Kunhan ei tarvitsisi sitä teurasautoa tilata.”
Yle Perjantain lähetyksessä 20. tammikuuta puhutaan rahasta. Vieraina tv-juontaja, Miss Eurooppa Riitta Väisänen ja professori Juho Saari. Katso Yle TV1:ltä tai Yle Areenasta klo 21.05 alkaen.