Panssarivaunuja on käytetty sodankäynnissä ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Sadan vuoden jälkeenkin se on edelleen korvaamaton taisteluväline taistelukentillä, sanoo everstiluutnantti evp. Olli Dahl.
– Panssarivaunu on paras yhdistelmä tulivoimaa, suojaa, liikkuvuutta ja johtamiskykyä, mitä tällä hetkellä on olemassa. Sille ei ole toistaiseksi mitään muuta järjestelmää kehitetty, jolla se voitaisiin korvata.
Dahl toimi aktiiviuransa aikana Panssariprikaatissa kouluttajana ja teknisenä asiantuntijana. Hän on luvannut käydä läpi Suomen käyttämän panssarikaluston historian Panssarimuseossa Parolassa.
Jutun lopussa Dahl vertaa myös Ukrainan ja Venäjän erilaisia tapoja käyttää panssariasetta Ukrainassa käynnissä olevassa hyökkäyssodassa.
Suomi oli heti edelläkävijä
Suomessa panssarivaunujen käyttö alkoi vuonna 1919, kun nuoren valtion puolustusvoimiin saatiin ranskalaisia Renault FT-17 -vaunuja.
- Ne olivat aikansa moderneimpia vaunuja. Ne hankittiin meille kaksi vuotta kehittämisensä jälkeen. Ei meillä sen jälkeen niin uutta vaunua ole ollutkaan, kuvailee Dahl.
Vaikka FT-17 on nykyvaunuihin verrattuna pieni, se suojasi tehokkaasti kahden hengen miehistöä kenttätykistön sirpaleita ja kiväärikaliberisia aseita vastaan. Ajaja tähysti maastoa kapeista raoista ja tornia yksin hallitseva vaunun johtaja toimi tykin lataajana ja ampujana.
Vauhtia vaunulla oli maastossa huikeat 7,5 kilometriä tunnissa. Maantiemarssilla liiallista vauhdinpitoa hillitsi edellä kulkeva kokenut panssarialiupseeri. Tällä vältettiin sitä, että vaunuun olisi alkanut tulla rakennevaurioita.
– Siihen aikaan näillä vaunuilla oli sekä tuhovoimaa että pelotevoimaa. Tykki ei mikään maailmaa kaatava voima ollut. Vaunun miehistö oli jalkaväelle tekemätön paikka, kun ei ollut panssarintorjunta-aseita, toteaa Olli Dahl.
Toinen maailmansota toi panssarivoimat
Maailmansotien välisenä aikana panssarivaunut kehittyivät huomattavasti. Niin saksalaisille kuin suomalaisillekin Neuvostoliiton T-34 -vaunu eli ”Sotka” oli melkoinen yllätys. Rintamalla ensimmäiset ”Sotkat” nähtiin jo vuonna 1940, mutta enenevässä määrin niitä alkoi näkyä jatkosodan alettua.
– Venäläisillä oli panssarivaunu, jota saksalaisten panssarintorjunta-aseet ja panssarivaunujen tykit eivät kyenneet etusektorista läpäisemään. T-34 pystyi 76-millisellä tykillään tuhoamaan muita panssarivaunuja. Saksalaiset pärjäsivät T-34:ää vastaan vain paremmalla taistelutekniikalla, jolla päästiin ”sotkaparven” sivustaan ja selustaan.
Suomalaiset saivat haltuunsa ensimmäisen ”Sotkan” syksyllä 1941, kun hyökkääjän vaunu oli juuttunut suohon.
Sodan jälkeinen kalusto Neuvostoliitosta
Suomen puolustusvoimilla oli 1980- ja 1990-luvulla käytössään matalia neuvostoliittolaisia T-72 -vaunuja. Niitä hankittiin ensin suoraan Neuvostoliitosta ja myöhemmin Itä-Saksasta. T-72 kehitettiin saksalaista Leopard 1 -vaunua vastaan.
– Nykyteknologiaan suhteutettuna siinä on edelleen hyvä suoja etusektorista ja siinä on kohtuullisen tehokas tykki, mutta heikko puoli on tähystysvälineet ja viimeisimpien Ukraina-kokemusten puitteissa erittäin heikko suoja ylhäältä päin tulevia hyökkäyksiä vastaan, luettelee Olli Dahl.
Katon kautta tulevat iskut osuvat latausautomaatin ampumakaruselliin, jonka päällä miehistö tornissa istuu.
– Niin sanotun katastrofisen killin jälkeen vaunu on tuhoutunut ja sen torni on lentänyt ylösalaisin vaunun viereen.
Suomessa T-72 -vaunuja oli käytössä kaikkiaan 162 kappaletta, mutta kalusto on jo poistunut käytöstä.
Nyt murahtelevat Leopardit
Suomen panssarijoukot tukeutuvat nykyisin Leopard 2A6-vaunuihin. Se on kooltaan selvästi T-72 -vaunua suurempi ja painavampi. Leopardin etusuojaus on vähintään T-72:n tasoa. Leopardissa on neljän hengen miehistö ja käsilataus. Sen ampumatarvikkeet ja miehistö on eristetty toisistaan niin, että siinä ei pääse tapahtumaan samanlaista ”katastrofi killiä” kuin venäläisten vaunussa, kertoo Olli Dahl.
– Leopard pystyy myös käyttämään paremmin maastoa tilanteissa, joissa vaunun runko pyritään pitämään suojassa, jolloin ammuttaessa vain vaunun torni näkyy.
Dahl kertoo, että Leopardin etuja on hyvät tähystyslaitteet ja modernit lämpökamerat. Sen johtajalla on täysin itsenäinen päivä- ja pimeänäkökyky. Se antaa mahdollisuuden nopeaan maalin etsintään laajalla sektorilla ja maalin osoittaminen ampujalle on huomattavasti tehokkaampaa kuin T-72 -kalustossa.
2A6-mallissa tykin putki on metrin pidempi kuin vanhemmissa Leopardeissa. Se antaa ammuksille huomattavasti suuremman lähtönopeuden ja sitä kautta suuremman tuhovaikutuksen. Leopardista on olemassa jo 2A7-versioita, jonka järjestelmiä on entisestään digitalisoitu. 2A6 on kuitenkin laajimmin operatiivisessa käytössä oleva malli ja siksi myös ukrainalaisten haluama malli.
Yhteistoiminta tuo voimaa
Olli Dahl on havainnut venäläisten ja ukrainalaisten panssarivoimien käyttötaktiikassa joitakin eroja. Erot näkyvät julkisuuteen vain propagandan kautta. Taistelua edeltäneet suunnitelmat eli se, miten asioiden oli tarkoitus mennä, jäävät näkemättä.
– Ukrainalaiset käyttävät panssarivaunuja kootummin. Sodan alkuvaiheessa pohjoisessa yhden panssariprikaatin ja sitä tukevan paikallispuolustusprikaatin toimet katkaisivat kaikki venäläisten huoltoyhteydet ja aiheutti venäläisten vetäytymisen Kiovan alueelta. Se oli panssarijoukon kootun kolmepataljoonaisen prikaatin aikaansaannosta, kun se toimi prikaatikokonaisuutena noin sadalla vaunulla.
Venäläisten pataljoonan taisteluosaston runkona on kolme mekanisoidun jalkaväen komppaniaa ja kymmenen panssarivaunun komppania.
– Kun koottu harjoituskokemus vähenee tappioiden myötä ja miehiä korvataan kokemattomammilla, sitä huonommaksi näyttää panssareiden ja jalkaväen yhteistoiminta käyvän. Ei kyetä ajoittamaan oikein panssarien liikettä, jalkaväkisuojaa, eikä epäsuoran tulen ja ilmavoimien tukea yhteiseen tulokseen. Silloin lopputulos on heikompi.
Olli Dahl uskoo, että kumpikin osapuoli oppii sodan kokemuksista ja se näkyy rintamalla.
Vastahyökkäykseen tarvitaan taistelupanssarivaunuja
Tähän asti Ukraina on käynyt raskasta puolustustaistelua hyökkääviä venäläisiä vastaan. Epäsuora tuli, raketinheittimet, tykistö ja mittava panssarintorjunta ovat olleet keskeisessä roolissa torjunnan onnistumisessa.
Puolustuksessa panssarivaunut muodostavat liikkuvan reservin, jolla päästään nopeasti hyökkääjän painopistealueille ja niillä pystytään tehokaasti tukemaan puolustajan etulinjan tukikohtia.
– Tilanne kuitenkin muuttuu, jos Ukraina ryhtyy valtaamaan takaisin venäläisten laittomasti haltuunsa ottamia alueita. Tähän tehtävään tarvitaan taistelupanssarivaunuja ja niitä ympäröivää mekanisoitua joukkoa, kuvailee Dahl.
”Isketään nyrkillä”
Panssariprikaatissa kouluttajana toiminut Olli Dahl odottaa, että lähiaikoina routa kovettaa maata niin, että raskaalla kalustolla pystytään operoimaan tiestön ulkopuolella.
Maalis-huhtikuun vaihteessa maasto muuttuu lähes käyttökelvottomaksi. Kun ”rasputitsa” kevään tullen kuivaa, panssarioperaatiot ovat taas mahdollisia.
– Toivottavasti ukrainalaiset muistavat siinä vaiheessa vanhan opin: ”isketään nyrkillä, eikä ruveta tökkimään sormilla”. Eli suorituskykyä on käytettävä keskitetysti ja saadaan aikaan pelkoa ja kauhua vastustajassa. Jos tehokkaasti toimitaan, avuksi luvatut Leopardit ja muut panssarivaunut ehtivät siihen mennessä ukrainalaisten avuksi.