Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on nostanut myös ortodoksisuuden esiin uudella tavalla. Naapurimaamme ortodoksisen kirkon korruptoitunut patriarkka Kirill on tukenut ja siunannut Venäjän toimintaa, johon on kuulunut muun muassa siviilien systemaattinen murhaaminen. Suomen ortodoksinen kirkko taas on tuominnut selkein sanoin Venäjän sotatoimet Ukrainassa.
Samoin tekevät 15-vuotiaat Katja Veselova, Aivi Vesterinen ja Lilja Parsama. Heidän mukaansa sota ei ole koskaan ortodoksisen uskonnon asialistalla.
– Venäjä rikkoo tällä hetkellä kaikkea sitä, mikä kuuluu ortodoksiseen yhteisöön. Ortodoksisuuden ideaa ei enää ole Venäjällä olemassa, vaikka uskonnon ulkoiset tunnusmerkit ovat samat, Parsama summaa.
– Kirkkoon kuuluu paljon muutakin kuin jonkun asian palvomista. Kirkko on ennemmänkin keskustelua, filosofiaa sekä etiikkaa eli pohdiskelua siitä, mikä on oikein, mikä väärin, Parsama jatkaa samaa teemaa.
Ortodoksisuus on osa identiteettiä
Helsingin ortodoksisen seurakunnan Nuorten piiri on kokoontunut tiistai-iltana Unioninkadulle. Ikonien koristaman kokoustilan tunnelma on rento ja hyväntuulinen. Tarjolla on pientä purtavaa: kahvia, pullaa ja runsaasti erivärisiä irtokarkkeja. Nuorisojoukko keskustelee vilkkaasti, pelaa erilaisia pelejä ja välillä otetaan parit selfiet.
Parhaimmillaan nuoria on paikalla neljä–viisikymmentä.
– Täällä nähdään kavereita, jutustellaan ja vaihdetaan kuulumisia. Tulemme tänne todella mielellämme, tämä on turvallinen paikka ja täällä voi käydä avointa keskustelua kenen kanssa tahansa, Aivi Vesterinen, Katja Veselova ja Lilja Parsama toteavat yhteen ääneen.
Vesteriselle, Veselovalle ja Parsamalle ortodoksisuus tarkoittaa elämäntapaa.
– Ortodoksisuus on oleellinen osa identiteettiäni ja olen aina kokenut sen itselleni erityiseksi ja tärkeäksi asiaksi, Vesterinen summaa.
Toisaalta ortodoksinen identiteetti ei välttämättä rakennu ihan heti ja tuosta vain. Lilja Parsama on asunut Vantaalla, jossa muita ortodokseja ei juuri ole ollut.
– Uskontotunneilla saattoi lisäkseni olla mukana kaksi muuta oppilasta. Olin jossakin vaiheessa ehkä vähän katkerakin siitä, että olin ortodoksi: koin välillä yksinäisyyden tunnetta. Kriparin jälkeen olen kuitenkin ollut tyytyväinen. Olen päässyt toteuttamaan uskontoani ja olen todella iloinen siitä, että olen ortodoksi.
Kripari eli kristinoppikoulu on tärkeä virstanpylväs ortodoksinuorten elämässä. Reilun viikon kestävä leiri vertautuu evankelis-luterilaisen kirkon rippikouluun, eli nuoret tutustuvat siellä omaan uskontoonsa ja samalla saadaan uusia kavereita.
Kriparille osallistuvat nuoret voivat esimerkiksi valita itselleen nimikkopyhän eli taivaallisen esirukoilijan, joita ovat muun muassa Katariina Aleksandrialainen ja Lydia Illyrialainen. Molemmat ovat marttyrikuoleman kärsineitä varhaiskristittyjä. Nimikkopyhät ovatkin usein uskonsa puolesta kuolleita marttyyreja. Nimikkopyhä valitaan nimi- ja syntymäpäivän mukaan.
– Seurakunnalla on myös Instagram-tili, jonne voi julkaista nimikkopyhästäsi kuvan ja kirjoittaa siihen oheen hänestä pienen esseen, Aivi Vesterinen kertoo.
Maailma muuttuu, ortodoksisuus juuri ei
Sana ortodoksinen tarkoittaa oikeauskoisuutta ja oikeaa käsitystä traditiosta. Perinteillä onkin uskonnossa suuri merkitys, ja se näkyy myös ortodoksinuorten elämässä.
– Maailma muuttuu, mutta on myös mukava ajatella, että joku asia pysyy muuttumattomana ja on sidoksissa perinteisiin. Esimerkiksi ortodoksijumalanpalvelus on pysynyt samanlaisena jo satojen vuosien ajan, Katja Veselova toteaa.
Toisaalta joissakin asioissa ortodoksinen uskonto voisi ottaa hieman rennommin: Veselovaa, Vesteristä ja Parsamaa pohdituttavat esimerkiki samaa sukupuolta olevien avioliitot ja naispappeus.
– Kirkosta kylläkin löytyy pappeja, joilla ei sinänsä ole mitään tällaisia asioita vastaan, mutta he haluavat kuitenkin kunnioittaa ikiaikaisia perinteitä, Veselova jatkaa.
Pääsiäinen tärkein juhlapyhä
Perinteisiin liittyvät oleellisena osana – myös nuorilla – juhlapyhät, joista tärkein on pääsiäinen. Pääsiäisfiilikseen päästään muun muassa juhlaruokien kuten kulitsan ja pashan (”superhyvää!”) avulla.
– Niin ja se pääsiäisfiilis tulee nimenomaan siitä, että pasha tehdään itse eikä sitä osteta kaupasta, Aivi Vesterinen painottaa.
Ortodoksiseen pääsiäiseen kuuluu useita tapoja, joista yksi liittyy kananmunaan: munan maalaaminen ja kuoren rikkominen symboloi kuolleista noussutta Kristusta ja uutta elämää. Tosin tapa on hieman nykyaikaistunut, ja kananmuna on kadonnut historian havinaan.
– Jumalanpalveluksen jälkeen olemme menneet koko perheen voimalla syömään ja saaneet suklaamunan jossa lukee, että Kristus nousi kuolleista. En oikein usko, että nykylapset innostuisivat, jos saisivat suklaamunan sijaan kananmunan, Katja Veselova sanoo.
Kristus nousi kuolleista, totisesti nousi -lause on ortodoksien perinteinen pääsiäistervehdys.
– Sitä hoetaan kotona perheissä monta kertaa ja siitä tulee todella voimallinen olo, Aivi Vesterinen kertoo.
Suklaamunan ohella muutama muukin asia on nykyaikaistunut, ja esimerkiksi paasto on saanut laveampaa merkitystä.
– Kyse voi olla esimerkiksi karkki- tai kännykkäpaastosta ja yleensäkin tiettyjen asioiden vähentämisestä. En syö ollenkaan punaista lihaa, ja paaston aikana koko perheeni on pyrkinyt olemaan tässä mukana. Veljeni taas on kokeillut pelipaastoa, Lilja Parsama kertoo.
Kirkosta katoaa jäseniä, mutta ortodoksien määrä kasvaa
Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluu tällä hetkellä noin 57 000 jäsentä. Jäsenmäärä on kuitenkin ollut laskussa: kirkosta erosi viime vuonna yli tuhat ihmistä. Kirkko pitää yhtenä syynä jäsenmäärän laskuun sitä, etteivät ihmiset yleisestikään halua enää sitoutua instituutioihin.
Vaikka kirkon jäsenmäärä onkin pienentynyt, kasvaa ortodoksien määrä Suomessa etenkin maahanmuuton myötä. Tällä hetkellä määrää kasvattavat ukrainalaispakolaiset.
Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu autonomisena kirkkona Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin, kun taas Venäjän ortodoksit kuuluvat Moskovan patriarkaattiin. Moskovasta Suomen ortodoksinen kirkko erosi jo vuonna 1921, ja kahden vuoden kuluttua se sai autonomian Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta. Tänä vuonna onkin siis juhlavuosi: sata vuotta osana Ekumeenista patriarkaattia.
Vuonna 1868 valmistuneessa läntisen Euroopan suurimmassa ortodoksikirkossa, Uspenskin katedraalissa, sota, ihmisen pahuus ja maalliset huolet tuntuvat hyvin kaukaisilta asioilta. Valtavat graniittipilarit kohovat korkeuksiin ja ilmassa leijuu vieno mehiläisvahan tuoksu.
– Tulee ylpeä fiilis, koska katedraalissa kaikki on niin kaunista ja tarkkaan mietittyä. Ei Helsingin tuomiokirkossa ole sellaista tunnelmaa: tuhannen ikonin alttaria, tuohuksen sytyttämistä tai suitsutusta, Lilja Parsama hehkuttaa.
– Minulle tulee hyvä ja turvallinen fiilis. Että nyt on tullut oikeaan paikkaa, Aivi Vesterinen lisää.
Tarkennus 20.02. klo 8:40: Tehty lisäys nimikkopyhistä kertovaan kohtaan.