Suomalaisen miehen elinajanodote on noin 79 vuotta. Pyöristettynä tästä kertyy noin kolmekymmentätuhatta päivää. Näiden päivien sisälle meidän täytyy mahduttaa kaikki haaveet maailman kiertämisestä, urapolun raivaamisesta omalle pihalle parkkeerattuihin avoautoihin ja onnea räiskyvään avioliittoon.
Ottaen huomioon että meidän XY-kromosomeilla varustettujen lajinedustajien aivonystyrät kypsyvät täyteen kukintaan vasta pitkälti yli 20-vuotiaana, täyspäisenä vietettyjä päiviä ei ole paljoa kahtakymmentätuhatta enempää.
Tarkkaan ottaen, näistäkin noin seitsemäntuhatta kuluu nukkumatin hoteissa, olettaen että joku saa täydet kahdeksan tunnin unet itselleen jotenkin juonittua.
Kaiken tämän jälkeen jäljelle jää laveasti laskien 36 vuotta, minkä verran sattumoisin on omassa mittarissani tätä juttua kirjoittaessa.
Suomalaisilla naisilla tilanne on onneksi hieman parempi, sillä luonto on jakanut heille viiden vuoden bonuksen elinaikaodotteeseen, tuoden tilille noin kaksituhatta lisäpäivää kulutettavaksi.
Suurin osa meistä elää arkea täysin autopilotti päällä.
Lähtökohtaisesti 36 täyttä vuotta omiin tarkoituksiin käytettäväksi ei kuulosta ollenkaan huonolta diililtä. Varsinkin kun otamme huomioon, miten oman planeettamme ulkopuolella ei yksikään olio näytä viettävän tietoista elämää.
Ei niin että oma aikamme maapallolla olisi aina mitenkään erityisesti tietoista. Suurin osa meistä elää arkea täysin autopilotti päällä.
Kiireen ja ajattelemattomien rutiinien määrittämä elämä on valitettavan tuttua jo alakoululaisille. Valitettavan usein nämä elämää rytmittävät ulkoisesti määritellyt rakenteet eivät hellitä meistä otettaan ennen eläkepäiviä, jos silloinkaan.
Aikamme tässä maailmassa on kortilla, jonka luottopuolta vingutamme surutta.
Ajatus loppuelämämme päivistä saldona kuvitteellisella pankkitilillä on kieltämättä hieman lapsellinen. Tästä huolimatta se ravistelee ainakin minut miettimään, miten tehokkaasti aikaani käytän.
Ajattelimme asiaa tai emme, aikamme tässä maailmassa on kortilla, jonka luottopuolta vingutamme surutta. Laskun maksamisesta ei ole seurassa kohteliasta puhua edes Suomessa, vaikka jo joululaulumme opettaa punaposkisille naperoillemme, miten hetken kestää elämää. Sekin synkkää ja ikävää.
Tiedämme hyvin, miten syvältä ajatus oman elämän rajallisuudesta voi vihloa. Kuitenkin lopulta vain harva meistä rohkenee pohtia, montako tervettä päivää itsellä on vielä jäljellä.
Ja miksipä kuolemaa tulisi edes ajatella?
Kekseliäänä lajina olemme löytäneet monia keinoja välttää nämä ikävät ajatukset kokonaan. Voimme takertua esimerkiksi ajatukseen ikuisesta elämästä taivaan porttien takana tai sielun loputtomasta kiertokulusta eliöstä toiseen heti, kun ajatus omasta kuolemasta alkaa pelottaa liikaa.
Minun mielestäni suurimman osan 1800-luvun filosofiasta voi mapittaa työn vaatimuksista vapautetun aikansa eliitin pseudotieteilyksi, mutta joskus tekotietelijäkin osuu totuuden jyvän äärelle. Näin kävi Schopenhauerille, joka omaa kuolevaisuuttaan tutkiskellessaan totesi, että kuoleman jälkeen olet, mitä olit ennen syntymääsi.
Itse uskon, että ainakin minulle tiedossa lienee lähinnä tyhjää ruutua ilman lähetystä.
Tämänkaltaisissa havainnoissa, tai niiden tiedostamisen välttelyssä, lieneekin perimmäinen syy monen uskonnon kestokyvylle ja yhteiskuntamme tavalle keskustella kuolemasta lähinnä tilastojen kautta.
Oman elämän rajallisuuden pohdiskelu ei silti ole pelkästään hyödytöntä masentelua. Jäljellä olevien päivien rajallisuuden tiedostaminen on mielestäni mitä mainioin ensiaskel kohti aidosti elämisen arvoista elämää.
Uskonkin vahvasti siihen, että jokainen joka todella elää, kokee tasaisin väliajoin pohjattomalta tuntuvaa ahdistusta oman kuolevaisuutensa äärellä.
Jokainen nukkuma-asentoon laskevassa penkissä vietetty tunti on pois pieniltä lapsiltani.
Kun lähestyn suomalaisen miehen tilastollista keski-ikää, ajatukseni kääntyvät urheiluautohankintojen sijasta mietteisiin siitä, opinko milloinkaan käyttämään jäljellä olevaa aikaani oikein.
Kaikesta pyristelystäni huolimatta työelämän kiireet ja tärkeältä tuntuvat henkilökohtaiset tavoitteet sanelevat mihin suurin osa jäljellä olevista päivistäni hupenee.
Uraputken sisältä katsottuna ensimmäisen luokan lennot työkohteeseen sekä pitkät neuvottelut liikemaailman johtajien kanssa tuntuvat saavutetuilta eduilta, joista on vaikea luopua.
Samalla jokainen nukkuma-asentoon laskevassa penkissä vietetty tunti on pois pieniltä lapsiltani. Heidän elämänsä keskiöön minulla ei ole moneen vuoteen asiaa.
Kun tiedostaa päiviensä olevan rajatut, voi kysyä yhden loppuelämän tärkeimmistä kysymyksistä: keneltä sinä varastat aikaa juuri nyt?
Alexander Puutio
Kirjoittaja on isä, jolle koko loppuelämäkään ei olisi tarpeeksi aikaa perheensä kanssa.
Kolumnista voi keskustella 5.8. kello 23.00 saakka.