Sinä yönä vuorossa oli kaksi vastavalmistunutta kätilöä. Kolmas kätilö oli muualta lainassa, itselleen vieraassa ympäristössä.
Kiire oli niin kova, ettei vessaan ehtinyt. Toisaalta ei ollut tarvettakaan, sillä syömään ja juomaan ei ennättänyt.
Vaikeista lähtökohdista huolimatta nämä kolme kätilöä saattoivat yön aikana maailmaan peräti kymmenen lasta.
– Sitä yötä en unohda koskaan. Sen jälkeen on aina tuntunut, että kyllä kaikesta selviää, kätilö Airi Kilpiäinen kertoo.
Tuosta työntäyteisestä yöstä espoolaisessa Jorvin sairaalassa on nyt kulunut 44 vuotta. Yhtä pitkään Kilpiäinen ehti työskennellä kätilönä, kunnes tällä viikolla ikää tuli täyteen pyöreät 70 vuotta ja oli viimein aika jäädä sivuun.
Kilpiäinen arvioi auttaneensa maailmaan lähemmäs 5 000 lasta. Yhtä monta kertaa hän on herkistynyt vastasyntyneen vauvan ensimmäisten itkunparahdusten äärellä.
Niin ainutlaatuiseen ääneen ja hetkeen ei totu koskaan.
Vaikeimpia hetkiä kätilön työssä ovat olleet ne kerrat, jolloin vauva ei ole itkenyt.
Kilpiäinen muistaa ensimmäisen kerran, jolloin hän oli mukana synnytyksessä, jossa vauva oli kuollut kohtuun. Tällaisella hetkellä kätilön ammattitaitoa todella koetellaan.
– Kun lapsi syntyy ja perheen ilo ja onni näkyvät, siihen on helppo yhtyä. Kuoleman kohtaaminen on puolestaan äärimmäisen vaikeaa, mutta se on hetki, jolloin perhe kaipaa kaikkein eniten apua. Siinä todella tuntee, että voi olla avuksi, vaikkei siinä tilanteessa mikään autakaan.
Synnytystä ei voi suunnitella
Moni asia ja käytäntö on muuttunut Kilpiäisen 44 vuotta kestäneen työuran aikana. Suurin vaikutus on ollut tietokoneohjelmien kehittymisellä ja uudella tutkimustyöllä, mutta myös vanhempien odotukset ovat erilaisia kuin ennen.
Vielä Kilpiäisen uran alkupuoliskolla vastasyntyneet vietiin saman tien lastenhuoneeseen ja hoidettiin erillään äideistä. Nyt vauvat ovat heti synnyttyään ihokontaktissa niin pitkään kuin mahdollista ja siirtyvät osastolle yhdessä äidin kanssa.
Myös hoitoajat ovat lyhentyneet merkittävästi: vielä 1980-luvun lopulla synnyttäjiä hoidettiin sairaaloissa keskimäärin 6,5 vuorokautta. Nykyisin kotiin lähetetään jo seuraavana päivänä, jos kaikki on hyvin.
Ehkä suurin muuttunut asia koskee vanhempien toiveita ja odotuksia. Karkeasti yksinkertaistaen voi sanoa, että ennen sairaalaan tultiin vain synnyttämään. Nykyisin monella on mukana toivelista ja kaikki yksityiskohdat on mietitty tarkkaan etukäteen.
Tässä Kilpiäinen näkee vaaranpaikan. Jos kaikki on viimeisen päälle suunniteltu ja mietitty, toiveista luopuminen voi olla vaikeaa. Synnytystilannetta on mahdotonta tarkkaan ennakoida.
Moni äiti esimerkiksi pelkää, että kesken synnytyksen joudutaan vaihtamaan keisarileikkaukseen.
– Olen yrittänyt sanoa, että jos synnytyshuoneesta lähdetään sektioon, niin sinne päästään, ei jouduta. Kaikkialla maailmassa näin ei ole.
Kilpiäisen mukaan äitien pitäisi olla armollisia itselleen. Jos kaikki ei menekään niin kuin oli suunnitellut, vika ei ole heissä. Pitäisi uskaltaa mennä hetki kerrallaan ja antaa synnytyksen viedä.
– Toiveet ovat yksi asia ja tarkka suunnitelma taas ihan toinen. Synnytystä ei oikein voi suunnitella.
Hän toivoisi myös parannusta synnytysvalmennukseen, joka on nykyisin pääosin neuvoloiden tehtävä. Kilpiäinen uskoo, että asiantuntevalla synnytysvalmennuksella voitaisiin vähentää pelkotilanteita ja sellaisia keisarileikkauksia, jotka tehdään synnytyspelon takia.
Pipotalkoista kasvoi kansanliike
Vuoden 2012 alussa Jorvin synnytysosaston kätilöt tyrmistyivät.
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri antoi ohjeen, ettei vastasyntyneille vauvoille enää laiteta päähän sairaalan puuvillapipoja. Taustalla oli rahan säästäminen: pipojen pesemistä pidettiin liian kalliina ja hävikkiä liian suurena.
Säästöohjeen mukaan vastasyntyneille piti leikata päähine verkkonauhaputkilosta. Tällaista verkkoa oli tapana käyttää esimerkiksi leikkaushaavoihin, ja kätilöiden mielestä se sai vauvat näyttämään sairailta.
Tämä ei Kilpiäiselle ja hänen kollegoilleen kelvannut. He päättivät alkaa itse neuloa pipoja.
Kilpiäinen sai pari marttoihin kuulunutta ystäväänsä osallistumaan pipotalkoisiin, ja jossain vaiheessa Marttaliiton Marianne Heikkilä kuuli asiasta. Hän laittoi siitä tiedon Marttojen Facebook-sivulle, ja pian alkoi tapahtua.
Yhtäkkiä pipoja tuli ovista ja ikkunoista. Niitä lähetettiin Karigasniemeltä ja Bangkokista saakka. Niitä lähetettiin Kilpiäiselle kotiin niin paljon, että hänen piti tehdä Postin kanssa sopimus, että pipot haetaan kerran viikossa postikonttorilta.
Kilpiäinen tuli käynnistäneeksi kansanliikkeen, joka jatkuu edelleen.
Vastasyntyneille tarkoitettuja pipoja lähetetään edelleen Espoon sairaalan synnytysosastolle eri puolilta Suomea.
Pipotalkoot saivat aikoinaan paljon medianäkyvyyttä ja toivat Kilpiäiselle kutsun tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle vuonna 2013.
– Se oli huikea hetki, joka osoitti, kuinka pienestä asiasta voi kasvaa jotain suurta. Otin sen suurena kunnianosoituksena.
Kilpiäisen eläkkeellejäämisjuhlissa työkaverit antoivat hänelle keinutuoliin sopivan päällisen, joka on tehty yhteen kudotuista vauvojen pipoista.
Kahdeksan lasta, 26 lastenlasta
Synnytyssalit ovat tulleet Airi Kilpiäiselle tutuiksi myös toisesta näkökulmasta. Hänellä on peräti kahdeksan lasta, kuusi poikaa ja kaksi tyttöä. Lapsenlapsia on 26, ja ainakin yksi on vielä tuloillaan.
Suurperhe ei ole ollut erityisen määrätietoinen valinta, Kilpiäinen sanoo.
– Aina on vain tullut uudestaan mieliin ajatus, että josko sittenkin vielä yksi. Ei siinä sen ihmeempää ole ollut.
Jotain samaa vaikuttaisi olevan Kilpiäisen työvuosien jatkamisessa. Eläkkeelle olisi ollut mahdollista jäädä jo vuosikausia sitten, mutta työ on tuntunut palkitsevalta ja sopivan haastavalta. Sitä ei ole raaskinut lopettaa.
Hämmästyttävällä tavalla Kilpiäinen on onnistunut yhdistämään suurperheen äitinä olemisen ja kolmivuorotyön sairaalassa.
Lisänsä soppaan on tuonut puolison työ.
Pekka Kilpiäinen aloitti uransa poliisina, mutta teki myöhemmin uraa lastentaikurina, mikä vaati matkustamista ympäri maata.
– Paljon se on ollut sellaista läpsystä vaihtoa Pekan kanssa. Olen halunnut ja saanut tehdä paljon yövuoroja, mikä on osaltaan helpottanut järjestelyjä, ja onneksi apua on aina ollut lähipiirissä, Airi Kilpiäinen kertoo.
Lasten harrastusten vuoksi Kilpiäinen naureskelee saaneensa melko kokonaisvaltaisen taksikuskin koulutuksen. Kirkkonummelta on suhattu ympäri pääkaupunkiseutua suunnistuksen, salibandyn, jalkapallon, vapaapalokunnan ja myöhemmin myös oman golf-harrastuksen perässä.
Perinteinen Helsinki Cup -jalkapalloturnaus oli osa Kilpiäisen ja hänen lastensa kesiä 26 vuotta putkeen. Hetkittäin loputtomalta tuntunut kentän laidalla seisominen palkittiin, kun viimeisenä mahdollisena vuonna nuorimmaisen pojan joukkue voitti koko turnauksen ottelussa Brasiliaa vastaan maalein 1–0.
– Se hetki on jäänyt ikuisesti mieleen.
