Ruotsalaisen Otto Gabrielssonin omakohtainen romaani Rikkaruoho sai alkunsa, kun Jörn Donner kutsui Gabrielssonia ja tämän suomalaista siskopuolta Mammutti-teoksessaan erehdyksiksi.
Donnerin neljä muuta lasta, etenkin nuorimmat pojat, olivat hänelle aivan eri asemassa.
Ikänsä isäänsä kaivannut avioton poika tunsi murskaantuvansa sanojen alle. Hän päätti kirjoittaa viimeisen kirjeen isälleen. Donner ei kuitenkaan ehtinyt saada sitä, koska hän kuoli, ennen kuin Rikkaruoho julkaistiin.
Ei hänellä tosin muutenkaan ollut tapana pahemmin vastailla poikansa kirjeisiin, jos Rikkaruohoa on uskominen.
Gabrielsson lainasi kirjansa provosoivan sävyn isältään. Se on armoton puheenvuoro pojalta, joka koki olevansa kirppu suurmiehen turkissa. Se on tragikoominen hylätyn lapsen irtiotto, sairauskertomus ja hyvästijättö.
Se on myös kirja kaipauksesta ja rakkaudesta, vaikka ne sävyt jäivät sensaatiohakuisen uutisoinnin jalkoihin, kun kirja vajaat kolme vuotta sitten ilmestyi.
Ne sävyt pääsevät esille nyt Laura Mattilan KOM-teatterille ohjaamassa ja dramatisoimassa esityksessä. Siinä on viisi henkilöhahmoa, heistä jokainen on Otto Gabrielsson.
Ääniä kansakunnan kaapin takaa
KOMin näyttämöllä nähdään kostaja, takertuja, runoilija, psykologi ja mykkä lapsi. He kokoontuvat Ahvenanmerelle kirjallisuusterapeuttiseen retriittiin kirjoittamaan viimeisiä kirjeitä isälleen.
Jokainen heistä on eri kohdassa traumansa käsittelyn kanssa.
Laura Mattila halusi antaa äänen kaikille Gabrielssonin näkökulmille. Hänen mielestään ne äänet piti saada kuuluviin sen kaapin takaa, jonka päälle Jörn Donner on kulttuurin suurmiehenä nostettu.
– Kirjassa on paljon muutakin kuin kiukkua: siellä on myös ymmärrystä isää kohtaan, siellä on myös hetki, jolloin hän samaistuu isäänsä ja löytää tämän itsestään, siellä on todella paljon rakkautta.
Tältä esitys näytti harjoituksissa 20.2.2023:
Mattila halusi tehdä näyttämöteoksen, joka olisi jotain muuta kuin Donnerin julkikuvan tunteva yleisö odottaisi.
– Ihmiset ehkä olettivat, että täällä olisi yksi mies viitta päällään kiroamassa isänsä alimpaan helvettiin. Kun emme tee vain yhtä väitettä siitä, miten Otto ajattelee isästään, se myös etäännyttää.
Ihmiset erehtyvät
Rikkaruoho käsittelee vanhempien ja lasten suhdetta laajemmin kuin yhden isän ja pojan välisenä asiana, Laura Mattila kuvailee.
– Tässä on kyse myös siitä, mitä me odotamme vanhemmiltamme. Toisaalta odotamme syystäkin, mutta toisaalta odotamme varsinkin lapsina liikoja, jopa kohtuuttomia. Supersankaruutta.
KOM-teatterin esitys on hyytävyydessään myös hauska. Tapa, jolla vieraantunut isä kohtelee poikaansa, on paikoitellen täysin kohtuuton – niin kohtuuton, että sille on pakko nauraa, Mattila kuvailee.
Oton on tehtävä konkreettisesti selvää Mammutista, siitä ihmisestä ja sen ihmisen tekemästä kirjasta, että hän pystyy seisomaan omilla jaloillaan.
– Ei tässä ole mitään sketsihuumoria, vaan tasapainottelua kipeyden ja kepeyden välillä.
Mattilalta on kyselty pitkin matkaa, onko Jörn Donner hänen mielestään hirviö. Ei ole.
Donner on Mattilan mielestä ihminen ja ihmiset tekevät virheitä ja satuttavat toisiaan. Esityksen lähtökohta on humaani, Mattila summaa.
– Tässä on kyse Otosta, tietyllä tavalla pienestä pojasta. Vaikea uskoa, että se jotenkin kohauttaisi. Tässä on enemmän kyse rakkaudesta kuin vihasta.
Mattila ei pidä ongelmallisena sitä, ettei Jörn Donner ole enää itse pitämässä puoliaan.
– Jörn sai aikanaan niin paljon tilaa oman tarinansa kertomiselle, että ehkä nyt on tilaa yhdelle sellaiselle esitykselle, jossa tulee esiin toinen versio. Näytelmää kirjoittaessani mietin todella paljon hylättyjä lapsia ja sitä, mitä jää kaanonin ja suurten kertomusten ulkopuolelle.
Mammutit putoavat kaappien päältä
Kostaja-Ottoa näyttelevä Miiko Toiviainen ei edes ajattele Rikkaruohoa varsinaisesti kertomuksena Jörn Donnerin ja tämän lehtolapsen suhteesta tai suhteen puutteesta.
Toiviainen kuvailee esimerkiksi omaa isäsuhdettaan ”maailman ongelmattomimmaksi”, mutta löytää silti esityksestä runsaasti samaistumispintaa.
Toiviaisen mielestä kahden ihmisen suhde laajenee teoksessa hyvin isoiksi kysymyksiksi.
– Millaista perintöä me kannamme itsessämme, miten vanhemmat meihin vaikuttavat, mitä ja ketä me ihmisinä tarvitsemme? Mitä meissä toteutuu isistämme ja äideistämme – sellaista, mitä haluamme ja emme halua?
Toiviaisen mielestä Rikkaruoho pohtii myös menestystä ja taiteen tekemistä. Donnerin kirjallinen tuotanto esimerkiksi saa teoksessa kylmää kyytiä, mutta silti pojan on vaikea uskoa, että hänestä olisi kirjoittamaan.
– Tässä kysytään sitä, että mitä menestys tarkoittaa ja mitä taiteilijuus on, ja sitä, kuka sen päättää, kuka saa menestyä.
Runoilija-Ottoa esittävän Niko Saarelan mielestä Rikkaruoho tarjoaa myös kollektiivisia keinoja ruotia suomalaisen kulttuurin lähimenneisyyttä; patriarkaattista maailmaa, joka joutaakin mennä.
Gabrielsson kutsuu kirjassaan mammutti-isäänsä papputiksi, esihistorialliseksi jäänteeksi; papparaiseksi, joka on juuttunut teinin öykkärimäisiin käytöstapoihin.
– Esityksessä ei pyritä parjaamaan ketään. Parasta olisi, jos voisimme katsoa lähihistoriamme patriarkaalisia papputteja ja miettiä, miksi heidät on nostettu kaapin päälle. Tässä annetaan ääni altavastaajalle, Saarela kuvailee.
Lue lisää:
Katso kulttuurin suurmiesten keskustelu Mammutista vuodelta 2012: