Lähes satavuotiaan talon pihamaalle lunta tupruttaa taivaan täydeltä, vaikka kevät on virallisesti alkanut. Talon jylhien kuistipilareiden välissä seisoo Pia Koskela, 45. Edellisyön hän on viettänyt baaritiskin takana juomaa kaataen ja kansaa laulattaen.
– Sain mä nukutuksi kolme tuntia, sanoo Koskela ja puhkeaa käheään nauruun.
Koskelan puutarhasandaalien mukana eteiseen kulkeutuu kevyttä pakkaslunta. Koskela pyytelee anteeksi kaaosta. He ovat muuttaneet taloon viime syksynä – tavaroita ei saatu purettua, kun uudessa kodissa paljastui vesivahinko pian muuton jälkeen.
Vähät unet eivät tunnu Koskelan menoa haittaavan, koska hän on kuitenkin saanut tehdä unelmatyötään yön eli olla karaoke-emäntänä.
– Musiikki on kieli, jota puhun ja jolla käsittelen tunteita. Työkaverit ja asiakkaat nauravat, kun tanssin ja laulan koko ajan.
Aina näin ei ole ollut. Koskela lopetti laulamisen aikanaan 10 vuodeksi.
– Olin 4-vuotias, kun sosiaalihuollon täti tuli hakemaan. Muistan huutaneeni ja kirkuneeni, etten halua lähteä, Pia Koskela kuvailee huostaanottotilannetta.
Kun laulu loppui
Pia Koskela kaataa itselleen iltapäivällä aamukahvit. Kodissa asuu Koskelan uusperhe, johon kuuluu iso lapsikatras. Hänen lapsuutensa oli toisenlainen. Kun Koskela oli 4-vuotias, hänet ja hänen pikkusiskonsa huostaanotettiin.
– Muistan sen päivän vieläkin, koska se oli niin dramaattinen. Tilanne oli jäätävä. Asuimme kerrostaloasunnossa äidin ja pikkusiskon kanssa, kun sosiaalihuollosta tultiin hakemaan meitä. Huusin, etten halua lähteä.
Tarkkaa syytä Koskela ei vieläkään tiedä huostaanotolle. Hän on kuullut, ettei nuorta äitiä katsottu tarpeeksi kykeneväksi hoitamaan yksinhuoltajana kahta pientä lasta. Toisaalta hän on myös kuullut, että äiti hoiti heitä hyvin.
Huostaanoton seurauksena sisarukset päätyivät vajaaksi vuodeksi lastenkotiin Mäntyharjulle, josta matka jatkui sijaisperheeseen, Hartolassa sijaitsevaan maalaistaloon.
– Pienenä aina lauloin ja hyräilin kulkiessani. Olin alle kouluikäinen, kun minulle sanottiin, että älä sinä laula, kun et osaa.
Sanojen takana oli sijaisperheen vanhempi. Musiikkia rakastanut pikkutyttö vaikeni.
– Äkkipikaisena luonteena otin itseeni ilkeistä sanoista ja lopetin laulamisen kokonaan noin kymmeneksi vuodeksi.
Ikävästä muistosta huolimatta Koskela uskoo sijaisperheen vanhempien tehneen parhaansa hänen ja siskon kasvattamisessa.
Kun oma laulu ei enää raikunut, Koskelan elämässä musiikkia kului vain kuunnellen – c-kasetilta Dingoa, Hassisen konetta, Sielun veljiä ja Miljoonasadetta. Sisäinen kipinä lauluun silti kyti sisällä.
Karkaaminen polkupyörällä ikkunasta
Nainen istahtaa keittiönpöydän ääreen ja kertoo uskovansa, ettei ollut helpoimpia kasvatettavia. Hänet piti eniten ruodussa äidin kehotus pitää huolta pikkusiskosta.
– Vaikka minun olisi tehnyt mieli kapinoida ja karata sijaisperheestä, en voinut. Muuten minut olisi palautettu lastenkotiin ja sisko olisi jäänyt perheeseen. Eli minun oli pakko olla nätisti.
Täysin kiltisti hän ei silti ollut.
– Muistan, kun kerran karkasin ikkunasta teini-ikäisenä ja ajoin polkupyörällä ravintolaan, joka oli 10 kilometrin päässä, Koskela kertoo.
Karkureissun syynä oli laulaminen. Pitkästä laulustopista ja pelosta huolimatta hänen sisältään kumpusi tarve laulaa ja esiintyä.
– Laulaminen oli hirveän pelottavaa, kun oli se käsitys, etten osaa ollenkaan laulaa. Se jännitti niin paljon, että tärisin ja vapisin.
Pelon taltuttamiseen hän haki apua alkoholista. Alkuun hän lauloi omien sanojensa mukaan vain järjettömässä humalassa, koska muuten ei olisi uskaltanut. Nykyään hän ei pahemmin alkoholiin koske.
– Yläasteikäisenä hiivin paikallisiin ravintoloihin laulamaan karaokea. Kun jäin kiinni, liftasin viereiselle paikkakunnalle karaokebaariin laulamaan.
Ensimmäisinä lauluina hän veti karaokessa Lumi teki enkelin eteiseen, Villihevosia sekä Moottoritie on kuuma. Karaokelavalla hän huomasi osaavansa laulaa, eivätkä ihmiset mollanneetkaan häntä. Päinvastoin. Hän sai lavalla kaipaamansa hyväksynnän omana itsenään.
– Halusin laulaa koko ajan. Jäin koukkuun siihen, että laulustani tykättiin.
Jokaöisestä harrastuksesta poiki lopulta työ
Lopulta innostus johti siihen, että opiskeluaikanaan Koskela vietti lähes kaiken vapaa-aikansa kantabaarissa mikrofonin varressa.
– Lähes joka ilta kävin laulamassa, ja se oli hirveän huono yhdistelmä opiskelun kanssa. Yöllä valvominen ei välttämättä kannata, jos aamulla pitää kouluun mennä.
Opiskelu käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa ei tuonut työpaikkaa Koskelalle. Sen sijaan jokaöinen laulaminen vei hänet nykyiseen pestiinsä.
– Yhdestä minun kantaravintolastani puuttui karaoken vetäjä. Kun olin käynyt siellä paljon laulamassa, he kysyivät, haluaisinko tehdä keikkaa karaoke-emäntänä. Sanoin kyllä. Sen jälkeen sain viiden minuutin pikaopastuksen hommiin ja aloitin työt.
Karaoketyö kantakuppilassa alkoi vuoden 1997 viimeisenä päivänä. Siitä lähtien Koskela on laulattanut ihmisiä ja laulanut itse sydämensä kyllyydestä monissa eri ravitsemusliikkeissä.
– Haluan luoda jokaiselle laulajalle sen tunteen, että hän on hetken tähti. Tiedän sen, miten voi olla huono fiilis ja elämä raskasta. Jos näkee jossain auringon välähdyksen, niin se voi olla se, millä jaksat huomiseen.
Kaunaa Koskela ei kanna sijaisperheelle, jossa laulu aikanaan tyssäsi.
– Enhän minä olisi tällainen, jollei näitä kaikkia asioita olisi tapahtunut. Jos en hyväksyisi itseäni tällaisena, niin minähän kieltäisin itseni, sanoo Pia Koskela ja repeää jälleen hersyvään nauruun.