Yhdeksän kerrostalon muodostamalta sisäpihalta löytyy toppatakkeihin sonnustautunut naisjoukko. Puheen pulputus kuuluu kauas, ja keskustelu polveilee sukulaislapsista säätilaan.
Ovesta ulos tuleva nuorimies saa naisväeltä iloisen tervehdyksen ja olalletaputukset kaupan päälle. Tunnelma on käsinkosketeltavan lämmin, vaikka sydäntalvea eletään.
Ei tarvitse montaa kertaa arvailla, ovatko he Linnainmaan mummukööri.
Kyseessä on Tampereella itsekseen muotoutunut ystävyysyhteisö, jossa tällä hetkellä nuorin osallistuja on 64-vuotias ja vanhin 90-vuotias. Mistään virallisesta kerhosta ei ole kyse, ja jäsenkirjoja ei kuulemma kysellä.
– Meitä saattaa olla tässä toistakymmentäkin välillä, kertoo Elma Kuusisto, yhteisön vanhin kävijä.
Mummukööri syntyi kuusi vuotta sitten, kun pihamaasta alkoi tulla päivittäinen kohtaamis- ja kuulumistenvaihtopaikka.
– Pienestä tämä lähti. Ensin meitä oli vain muutama täällä istuskelemassa, ja siitä se ryhmä hiljalleen alkoi kasvaa ja ystävyyssuhteet syventyä, kertoo Irja Haapasalo.
Ulos kokoonnutaan satunnaisina kellonaikoina ja ikkunasta katsotaan, ketä paikalla jo on.
Naiset tapaavat pihalla joka päivä, myös kovilla pakkasilla. Kesäaikaan ulkona viihdytään pidempiäkin aikoja, välillä vierähtää kuusikin tuntia höpötellessä. Kuusisto myöntää, että poikkeuksia tehdään toki sään mukaan.
– Jos vettä sataa tai lunta, niin ei me silloin täällä olla, mutta pakkanen ei kyllä minua panettele ollenkaan! Ja kylmällä säällä kävellään välillä, Elma Kuusisto sanoo.
Tapaamisissa syödään ja jutellaan – ollaan siis perusasioiden äärellä.
Jutunaiheita riittää joka päivälle.
– Puhutaan ihan kaikesta. Ruuasta, sairauksista ja kommelluksista. Jaetaan ilot ja surut. Jos joku on johonkin pusikkoon tuolla kaatunut, niin täällä sille asialle voidaan nauraa jälkeenpäin, Kuusisto kertoo.
”Me olemme avoin piiri”
Linnainmaan mummuköörin puheissa toistuu usein sanapari Äiti Teresa. Tämän kunnianimen on saanut Irja Haapasalo. Hänelle on sydämen asia huolehtia siitä, että kaikki saavat tapaamisissa varmasti syödäkseen.
Esimerkiksi joulun alla oli tarkoitus juoda vain glögit. Pihapenkille olikin lopulta katettu kokonainen jouluateria.
– Oli laatikot ja kaikki, Elma Kuusisto kehuu.
Perjantaisen tapaamisen hampurilaiskattaus on niin ikään Haapasalon käsialaa. Penkille on katettu itse leivottuja sämpylöitä, kasvispihvejä, kurkkua, salaattia ja majoneeseja. Makeannälkään löytyy pullaa ja suklaata.
Irja Haapasalolle ruoasta huolehtiminen tulee luonnostaan, tekihän hän sitä aiemmin työkseen.
– Sydämeni halajaa tehdä tätä heille.
Haapasalo kertoo, että kerrostalojen ikkunoista kyllä seuraillaan heitä paljon. Ja ihaillaan.
– Moni kokee olevansa yksinäinen. Olen toivottanut heidät tervetulleeksi tänne. Me olemme avoin piiri, kaikkia huomioidaan täällä.
Sosiaalisuus on perustarve
Arvokas vanhuus ry:n puheenjohtaja, gerontologian ja sosiaaligerontologian dosentti Jari Pirhonen on Linnainmaan mummukööristä mielissään.
– Ai että miten hienoa! Juuri tällaista toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat enemmän tehdä eri yhteisöissä.
Pirhonen näkee mummuköörin tyylisissä yhteisöissä monia hyviä puolia. Monesti käy niin, että kotisohvalle on liian helppo jäädä, jolloin vuorovaikutus ulkomaailman kanssa hiljalleen katoaa.
– Tällaisissa naapuriyhteisöissä on myös niin kutsuttu potkija lähellä. Hän tulee vaikka sieltä sohvalta hakemaan, että nyt lähdetään.
Pirhosen mukaan sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä aivan kaikille.
– Lajina ja olentona emme pysty toteuttamaan omaa ihmisyyttämme, ellemme ole yhteydessä toisiin.
Hän muistuttaa, että on myös ihmisiä, jotka viihtyvät vallan mainiosti yksin, ja he tekevät tämän valinnan tietoisesti.
Pirhosesta tämä joukko on kuitenkin melko pieni. Valtaosa ihmisistä ei voi hyvin, jos sosiaaliset kontaktit puuttuvat kokonaan.
– Ajatellaan vaikka vanhusta, joka asuu yksin eikä enää itse käy kaupassa. Ruoka tuodaan ovelle, muuta ei sitten elämässä tapahdukaan. Voidaan kysyä, missä mielessä ihminen on silloin enää olemassa, Pirhonen pohtii.
Pirhonen on haastatellut paljon eläkeikäisiä ihmisiä heidän hyvinvoinnistaan. Haastatteluissa on voimakkaasti tullut esille se, että niin kutsuttua sosiaalista kuolemaa pelätään varsinaista kuolemaa enemmän.
Pelätään siis sitä, että elämällä ei ole enää arvoa.
– Tulee näkymättömäksi, persoonattomaksi, eikä kukaan enää kuuntele. Kaikki tämä liittyy sosiaalisuuden tarpeeseen.
Sosiaalisilla suhteilla tiedetään olevan monia hyviä terveysvaikutuksia. Tämän kautta sillä voi olla suora vaikutus myös elinikään.
Linnainmaan naisporukassa allekirjoitetaan tämä ajatus täysin.
– Tämä on ihan ehdoton juttu. Eihän me elettäisi enää jos ei tätä olisi. Tämmöisiä täytyisi olla vähän joka paikassa, Elma Kuusisto toteaa.
– Satavuotiaiksi tässä eletään, se on tavoite, Pirkko Palomäki sanoo.
– Siitä tulee hyvä olo kun tapaa toisia. Kyllä hukassa oltaisiin ilman tätä, kiteyttää Aini Tepsa naisten ajatukset.
Ketään ei jätetä yksin
Pirkko Palomäki muutti Tampereen Linnainmaalle pari vuotta sitten Porvoosta. Hänen pelkonsa yksinäisyydestä uudessa asuinpaikassa hälveni heti muuttoauton saavuttua pihaan.
– Minulle tultiin heti juttelemaan. Ja aina kun tulin ulos, sain juttuseuraa. Kerta kaikkiaan olen sopeutunut tänne hyvin, ja se on näiden mummujen ansiota, Palomäki sanoo.
Osa ryhmässä mukana olevista mainitsee, että he viihtyvät myös yksin, eivätkä he koe olevansa yksinäisiä.
– Mutta onhan tämä mukavaa vaihtelua. Mies kuoli 14 vuotta sitten ja yksinoloon on tottunut. Mutta kiva on tulla tähän ihmisten ilmoillekin välillä, Anneli Haapanen sanoo.
Hellevi Martikainen kertoo jääneensä leskeksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Leskeys on yksi naisia yhdistävä asia.
– Koin jääväni todella yksin puolison kuoltua. Täällä meitä yksinäisiä on enemmänkin ja naurun lisäksi myös itketään yhdessä. Tällä ryhmällä on suuri merkitys, Martikainen sanoo.
Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Voit keskustella aiheesta keskiviikkoiltaan kello 23:een asti.