Suomalainen maatalous kannattaa heikosti. Se on riippuvainen fossiilisista polttoaineista sekä lannoitteista. Maatalous tuottaa paljon vesistö- ja ilmastopäästöjä. Viennin arvo mataa kaukana siitä, mitä se voisi pohjoisen puhtaan luonnon ja kasvuympäristön perusteella olla. Viljelijät vähenevät eikä uusia löydy, sillä ala ei tarjoa mielekästä tulevaisuusnäkymää.
Samaan aikaan ilmastonmuutos etenee. Sen myötä äärimmäiset sääilmiöt yleistyvät. Pitkät kuivat jaksot tai runsaat sateet ovat viime vuosina aiheuttaneet vähintään alueellisia katovuosia. Lisäksi maailmanpolitiikka heiluttelee energian ja lannoitteiden hintoja, mikä aiheuttaa usein välittömän kassavajeen alhaisten katteiden kanssa kamppaileville viljelijöille.
Miten on mahdollista, että näin tärkeän yhteiskunnan toiminnon annetaan kieriä kroonisissa ongelmissa?
Vaikeudet ovat jatkuneet jo pitkään. Pandemian ja lähellä riehuvan sodan uusi normaali on vain läpivalaissut ongelmat entistä näkyvimmiksi.
Kyse on maan ruoantuotannosta, jota ohjataan voimakkaasti tuilla, säädöksillä ja markkinoilla. Miten on mahdollista, että näin tärkeän yhteiskunnan toiminnon annetaan kieriä kroonisissa ongelmissa – onko se jonkun etu?
Taitaa olla...
Esimerkiksi juuri alkaneen EU:n yhteisen maatalouspolitiikkakauden valmistelussa Suomen kansallisena tavoitteena oli mahdollisimman vähäinen muutos. Eikä mikään juuri muuttunutkaan.
Lopputulos oli hienosäätöä ja ehkä enemmän tukea pohjoiseen eläintuotantoon. Ilmastoloikka, kannattavuus ja järjestelmän yksinkertaistaminen elävät vain juhlapuheissa.
Kärsijöinä ovat lähes maaorjan asemassa olevat tuottajat, joille uskotellaan, että minkään ei tarvitsekaan muuttua.
Tiloilla muutosta jarruttavat suuri tuotantoon sitoutunut pääoma ja sen alhainen tuotto. Elintarviketeollisuudelle taas on elintärkeää saada tuottajilta edulliseen hintaan raaka-aineita. Jos mahdollisia ostajia on muutamia, tai alueellisesti ehkä jopa vain yksi, voi miettiä, kenellä on neuvotteluvoimaa ja halu pitää systeemi muuttumattomana. Silti – vaikka väistämättömän muutoksen edessä huonoin mahdollinen periaate on: saavutetusta edusta ei voi tinkiä.
Kärsijöinä ovat lähes maaorjan asemassa olevat tuottajat, joille uskotellaan, että minkään ei tarvitsekaan muuttua. Kun pellon pinta-alasta, eläinluvusta ja maidon tuotantomäärästä maksetaan tukea, teollisuuden ei tarvitse maksaa raaka-aineesta kunnon hintaa.
Eikä ole tuottajan vika, että politiikka on tällaista.
Kriisipaketeilla palkitaan viljelijää epäonnisista valinnoista, mutta tuki lämmittää viljelijää vain hetken. Se valuu ketjussa eteenpäin lannoitetehtaiden, jalostajien ja kaupan katteeseen.
Äkkikäännös koituisi monen tilan ja viljelijän kohtaloksi, mutta suuntaa tulisi tuskasta huolimatta muuttaa.
Ja kun maataloudessa mikään ei uudistu, ympäristö kärsii. Paljaat pellot vuotavat talvella hiiltä ja ravinteita, kukkakärpänen hakee suuntaa torjunta-aineen tainnuttamana ja lantakuoriainen etsii kotia olemattomien laidunten asuntomarkkinoilla. Välillisesti haitat ja hinta kaatuvat veroa maksavan kansalaisen kontolle.
Äkkikäännös koituisi varmasti monen tilan ja viljelijän kohtaloksi, mutta suuntaa tulisi tuskasta huolimatta muuttaa. Siihen ei tarvita enempää tietoa. Vallitsevan järjestelmän valuvioista tiedetään ihan tarpeeksi, kuten myös paremmista vaihtoehdoista – joten viivyttäjät, älkää viitsikö!
Se, mitä tarvitaan, on yhteisesti jaettu tavoite suomalaiselle maataloudelle. Mitä, kuinka paljon ja miten tuotamme ruokaa? Kysymykset ”miten” ja ”kuinka paljon” määrittävät lopulta – mitä tuottaisimme.
Olisiko kenties viisasta jo nyt varautua tuottamaan ruokaa enemmän kuin pelkästään omalle kansalle, sillä ilmastonmuutos heikentää useita ruuantuotantoalueita maailmalla? Pitäisikö tuotannon sopia planetaarisiin rajoihin ja parantaa ympäristön tilaa: muun muassa sitoa hiiltä ilmakehästä ja lisätä monimuotoisuutta?
Jos näin valittaisiin, se voisi tarkoittaa, että tuotanto painottuisi kasvisruoan tuottamiseen. Sen sivuvirtoja voisivat hyödyntää myös eläimet ja energiantuotanto. Se hyödyttäisi koko maan huoltovarmuutta.
Jos meillä on vain yksi vaihtoehto, ”jatketaan kuten ennenkin”, se on kyllä tarjolla olevista paras – mutta samalla se on myös huonoin.
Mutta tämä on vain yksi mahdollinen visionraakile. Vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia tarvitaan useita. Niitä tulisi laatia eri asiantuntijaryhmissä, ja on tärkeää, että tuloksista käytäisiin julkista keskustelua.
Se antaisi viljelijöille ja alan yrittäjille tilaisuuden suunnitella omaa tulevaisuuttaan yhteensopivaksi visioiden kanssa – tai vaihtoehtoisesti suunnata toimeliaisuutensa muualle. Poliitikoille visiot olisivat perusta päätöksenteolle.
Kriisikierre on saatava poikki. Koko yhteiskunta ja ympäristö hyötyisivät entistä kannattavammasta, huoltovarmemmasta ja ympäristöystävällisemmästä maataloudesta. Ja meillä täytyy olla vaihtoehtoja, joista valita.
Jos meillä on vain yksi vaihtoehto, ”jatketaan kuten ennenkin”, se on kyllä tarjolla olevista paras – mutta samalla se on myös huonoin.
Juuso Joona
Kirjoittaja on hallittua kestävyyssiirtymää odottava viljelijä.
Voit keskustella kolumnista 10.5. kello 23.00 asti.