Postilaatikosta löytyi iso Mannerheimin lastensuojeluliiton kirjekuori. Ivalolainen Kyllikki Tanhua oli ihmeissään: mikä tämä on?
”Arvoisa Kyllikki Tanhua, meillä on ilo ilmoittaa, että Teille on myönnetty Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein.”
– Ajattelin, että kukahan tässä on takana. Kyllä tämä on ihan oikea kirje, mutta olin niin järkyttynyt, etten tiennyt, että mitä oikein teen, Tanhua kuvailee.
– Siitä se rumba alkoi, hän naurahtaa.
Tunnustus vei yöunet kokonaan ensimmäisenä ja toisenakin yönä. 81-vuotias Tanhua on omistanut pyyteettömästi koko elämänsä toisten auttamiseen tavalla tai toisella.
– Olen tehnyt tätä aika paljon ja hoitanut monta ihmistä, vaikeissakin oloissa. Mutta en minä ole niin ajatellut, että siitä minut jotenkin palkittaisiin, hän pohtii.
Teinityttönä hoiti pikkusisarukset, miniänä anopin ja lopulta aviomiehen
Kyllikki Tanhua syntyi Laitin erämaakylässä, Sodankylän kunnan pohjoisosassa. Nykyään paikalla on Porttipahdan tekoallas, jonka rakentamisen alta perhe muutti aikanaan allasevakkona pois.
Vanhimpana lapsena Tanhualla oli tärkeä rooli kahdeksan pikkusisaruksen kaitsijana. Hän jäi 14-vuotiaana viikoksi kotiin huolehtimaan yksin sisaruksista ja karjasta, kun vanhemmat lähtivät poroerotuksiin. Nuorin sisaruksista oli vain vuoden ikäinen.
– Se oli ihan sellainen luonteva asia, ei se ollut mitenkään minulta riistetty pois, hän kuvailee.
Uudesta kotikylästä Ivalosta löytyi rakas aviomies Auno. Kuten lapsuudenkodissa, myös aikuisena elämä jatkui suurperheenä, kun puolison vanhemmat ja sisar asuivat samassa taloudessa. Tanhuasta tuli kolmen pojan äiti ja anoppinsa omaishoitaja.
– Kun miniäksi tulin, asuin anopin kanssa 30 vuotta. Hoidin hänetkin hautaan asti. Siinä ympärillä oli koko suku.
Sellaiseen elämään Tanhua oli tottunut ja pitää edelleen sitä toimivana muotona. Hän kertoo, että soisi näkevänsä usean sukupolven yhteiseloa enemmän tänäkin päivänä.
Työstään alakoulun siivoojana Tanhua jäi eläkkeelle 20 vuotta sitten. Hän oli paitsi omien lastenlastensa elämässä tiiviisti mukana, myös monelle koulun oppilaalle tuttu ja turvallinen aikuinen.
Tanhua pohtii, että hänen luonteensa on aina ollut äidillinen ja kaikki lapset on otettu huomioon: omat ja muiden. Vaikka apua on aina saatavilla, lapsilla on kuitenkin oma elämä ja toisinpäin.
– Heillä on oma elämä, minun ei tarvitse siihen sekaantua. Se on aivan ymmärrettävää, että totta kai lasten pitää lähteä omia polkujaan hakemaan.
Kun eläkepäivät koittivat, eteen tulivat yhtäkkiä uudenlaiset hoivan ja huolenpidon vaatimukset.
Vain vuosi siitä, kun Tanhua jäi eläkkeelle, hänen puolisonsa sairastui äkillisesti. Elämä muuttui jälleen. Aviomies halvaantui, tukeutui pääosin pyörätuoliin ja menetti puhekykynsä. Kyllikki Tanhua on kiitollinen, että sai hoitaa puolisoaan kotona.
– En mihinkään reissuun lähtenyt, ettei hän ollut mukana. Marjaankin lähdin niin, että otin mukaan pyörätuolin, kahvivehkeet ja kaikki tavarat, vein isännän kyytiin ja ei kun menoksi metsätielle.
– Hän potkutteli siellä pyörätuolilla ja minä noukin marjat, Tanhua kertoo.
Omaishoitajana Tanhua ehti olla puolisolleen kymmenen vuotta, aivan loppuun saakka.
Äitiyden riipivin kokemus on oman lapsen menetys
Raskaimmat ajat Kyllikki Tanhuan elämässä ajoittuvat kuitenkin 1990-luvun lopulle. Pojista vanhin menehtyi traagisesti auto-onnettomuudessa kesäisenä yönä 36 vuoden iässä. Äidille menetys on yhä kirkkaassa muistissa. Se on kokemus, jonka rankkuutta ei voi puheliainkaan äiti sanoin kuvailla.
– Se oli kova vaihe elämässä, aivan uskomaton, Tanhua toteaa.
– Kolari tapahtui yöllä ja meidät tultiin täältä silloin hakemaan. Ehdimme nähdä hänet vielä elävänä, mutta hän ei enää tiennyt mitään. Sitten hän nukkui pois.
Onnettomuutta seurannut vuosi kului kuin robottina. Oli ratkaistava, miten toimitaan pojalta jääneen talon ja muun omaisuuden, kuten porojen kanssa. Oli järjestettävä hautajaiset.
– Jaksoin touhuta ja toimia vuoden. Kun seuraava kevät tuli ja kaikki asiat oli hoidettu, minulla loppuivat voimat. En päässyt pienimmänkään nyppylän päälle, Tanhua kertoo.
Uupuminen vei lapsensa menettäneen äidin sairaalaan. Mitään vikaa ei laajoista tutkimuksista huolimatta Tanhualta löydetty, voimat olivat vain yksinkertaisesti loppu.
– Vähitellen opin elämään sen asian kanssa, että tämä on nyt näin. Olenkin sanonut, että kuolemaa ei tarvitse unohtaa, mutta pitää oppia sen kanssa elämään.
Kyllikki-mummon elämä yksin, muttei yksinäisenä: ”Minä vain jaksan!”
Kun Auno-puoliso menehtyi, talosta tuli hiljainen, mutta ei yksinäinen. Kyllikki Tanhua päätti, että nyt ei auta jäädä yksin, mutta kukaan ei tule kotoa hakemaankaan.
Nykyään hän toimii muun muassa Inarin kunnan vanhusneuvostossa ja seurakunnan diakoniatyön vapaaehtoistyössä. Kalenteri on täydempi kuin kenties koskaan aiemmin.
– Olen kulkenut koko elämäni edestä!
Hän nappaa edelleen alleen auton, potkukelkan tai rollaattorin. Mikä milloinkin on paras kulkuväline. Sitten mennään.
– En siihen lääkettä tiedä, mutta kun minä vain jaksan. En ole väsynyt, hän nauraa.
Tanhua sanoo, että tärkein voimavara on ollut terveys. Hyvä kunto on hankittu jo nuoresta lähtien hiihtoladuilta. Omaishoitajavuosinaankin hän jätti miehensä puhelimen päähän päiväunille ja lähti viiden kilometrin hiihtolenkille.
Muiden huolet eivät ole Tanhualle taakka. Kun auto nousee kotirinnettä ylös, kerrotut huolet unohtuvat. Tanhua kertoo aina nauttineensa ihmisten seurasta.
– Minulle ovat ihmiset kaikki samanlaisia. Niitä ei arvotella. Jokainen on omansa, ja meillä niitä tarvitaan täällä.
Äitienpäivänä Tanhua nappaa rollaattorin mukaan ja matkaa kohti Helsinkiä. Kultaisen ristin mitalin vastaanottaminen itse presidentti Sauli Niinistöltä kuitenkin hieman jännittää rempseää rouvaa. Kotona odottavat seuraavaksi jääkiekon MM-kisat, joita Tanhua seuraa intensiivisesti.