Joitain vuosia sitten löysin kutsumukseni. Katsoin Netflixistä dokumenttia nimeltä Minimalism. Siinä kaksi työhönsä ja pakonomaiseen kuluttamiseen kyllästynyttä valkoista miestä hankkiutuu tavaroistaan eroon ja matkaa Yhdysvalloissa julistamassa minimalismin ilosanomaa. Se kuuluu näin: minimalismi auttaa sinua löytämään vapauden – vapauden kulutuskulttuurista, jonka ympärille olemme rakentaneet elämämme.
Minäkin halusin palauttaa elämäni omaan hallintaani.
Ylläolevasta kuvauksesta paljastuu kuitenkin minimalismin ilmeinen keskiluokkaisuus. Omistavaan luokkaan kuuluva voi harrastaa minimalismia, mutta uskottavaa elämäntapaa siitä ei saa, ellei luovu omaisuudestaan.
Eikä minimalismi ole liioin köyhille, jolle omistamisesta ei ole koskaan päässyt tulemaan rasite.
Oikeastaan minimalismi ja sen lähisukulainen konmaritus ovat vähän vanha juttu. Kummastakaan ei ole ollut kulutuskriittiseksi muutosvoimaksi. Kuten muutkin yksilölliset yritykset vastustaa loputtoman kasvun ideologiaa, ne eivät vie huomiota suuryrityksiin, jotka tekevät rahaa ihmisten onnettomuudella.
Nyt en kuitenkaan halua kertoa minimalismista hyveellisenä elämäntapana tai sisustustrendinä vaan mielenhallintana.
Tunnen eläväni aivan väärin, mutta kuljen velttona virran mukana.
Minimalismissani kyse on epätoivoisesta yrityksestä suojella psyykettä alati kiihtyvässä ajassa, kun ei vain työstä mutta myös vapaa-ajasta on tullut ylivirittynyttä selviytymiskamppailua.
Minulla on aina puute ajasta. Päivät kuluvat hirvittävällä vauhdilla enkä koe saavani juuri mitään aikaan. Tunnen olevani kone, joka ottaa aamusta iltaan vastaan tietoa eri lähteistä ja pinnistelee päivittääkseen itsensä tehokkaampaan versioon. Työni on ennakoimatonta ja sirpaleista.
Keskittymiskykyni heikkenee jatkuvasti. Olen niitä ihmisiä, jotka kuuntelevat äänikirjoja nopeutetusti. Yksinäisenä postailen kuvia Instagramin stooreihin.
Minulla on myös sisäistettyä köyhyyden pelkoa, jonka takia otan vastaan kaikki mahdolliset työkeikat ja jätän vapaat pitämättä. Pelkään kaiken romahtavan minä hetkenä hyvänsä.
Yritän hallita omaa ajankäyttöäni ja se kuluttaa minua entisestään. Olen aivan koukussa puhelimeen, jota vilkuilen koko ajan. Olen asentanut ruutuaikarajoituksia, joita sitten ohitan.
Tunnen eläväni aivan väärin, mutta kuljen velttona virran mukana. Olen digitaalisen yhteiskunnan lannistama hermoraunio, suorituskeskeisen yhteiskunnan uskollinen seuraaja. Haluaisin siivota digitaalisen elämäni mutta 600 lukematonta Wilma-viestiä, 10 000 valokuvaa puhelimessa ja lohduton sähköpostisavotta uuvuttavat minut alkuunsa.
Siksi esineet, laitteet, tekstiilit, kaikki materia kodissani tuntuu olevan ainoa hallinnassani oleva asia.
Aina kriisin tullen aloitan siivous- ja järjestelyoperaation, joka kauhistuttaa perhettäni. Alan etsiä tavaraa, jota voin antaa tai myydä pois. Toisinaan lähtee huonekaluja, useimmiten pientä tavaraa ja vaatteita. Joskus pelkkä tavaroiden siivoaminen pois näkyviltä helpottaa oloani. Lukemattomien muuttojemme aikana olen päässyt oikein kunnolla vauhtiin.
Tämä siistiminen ja poistaminen helpottaa hetkeksi oloani. Kun olen valmis, tuntuu, kuin olisin tyhjentänyt aivoni enkä vain ympäristöni minua uuvuttavista ärsykkeistä. Olen hetkeksi vapaa huonosta omastatunnosta, jota maapalloa tuhoava elämäntapani minulle aiheuttaa.
Somelakot tai tavaran hävittäminen auttavat vain vähän, kun koko yhteiskuntaa kehitetään yhä voimakkaammin tehostamisen, kilpailun ja lyhytjänteisen hyödyn tavoittelun nimissä.
Ehkä joku saavuttaa saman mielen minimalismilla: ohittamalla monimutkaisen tutkitun tiedon, kieltämällä joidenkin yhteiskunnallisten ongelmien olemassaolon, etsimällä syyllisiä, pitämällä saavutettua menestystä omana ansiona.
Aivot tekevät tätä työtä myös pyytämättä rajaamalla havaintoja, tallentamalla vain tarvittavan tiedon ja suojelemalla mieltä siltä, mitä ei voi ajatella.
Minun on vaikea silottaa ajatuksiani kupruista, koska vaikeiden asioiden ajattelu on työtäni. Siksi siivoan kotona. Mitään ongelmaa en kuitenkaan tällä tavalla ratkaise. Kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky Johann Hari kirjoittaa, että keskittymiskyvyn heikkeneminen ja demokratian kriisi tapahtuvat samaan aikaan. Kyse ei siis ole minun yksilöllisestä heikkoudestani.
Somelakot tai tavaran hävittäminen auttavat vain vähän, kun koko yhteiskuntaa kehitetään yhä voimakkaammin tehostamisen, kilpailun ja lyhytjänteisen hyödyn tavoittelun nimissä.
Keskustelen parhaillaan kahden ystäväni kanssa siitä, mitä elämästämme on tullut ja miten voisimme hidastaa vauhtia. Vain yhdessä kiihtyvää aikaa voi yrittää vastustaa.
Susanna Hast
Kirjoittaja haaveilee laittavansa sähköpostiin saman automaattisen vastauksen kun eräs toinen kirjailija: ”En kirjoita sähköposteja, kirjoitan kirjaa”.
Kolumnista voi keskustella 9.6. kello 23.00 saakka.