Viisivuotias Sara-Elise Ruokonen esitti äidilleen painokkaan kysymyksen vajaa parikymmentä vuotta sitten.
– Kysyin äidiltä, että milloin sä aloit kuulla.
Äiti Arja Kuusniemi-Ruokonen hätkähti tyttärensä kysymystä. Lasten suusta kuuluu mitä kummallisimpia pohdintoja, mutta tähän hän ei ollut osannut varautua.
– Mietin, että mitähän tuohon vastaisi. Päätin sanoa rehellisesti, että minä olen kuullut aina, Kuusniemi-Ruokonen kertoo.
Sara-Elise oli ajatellut, että kaikki ihmiset syntyvät kuuroina, mutta alkavat jossain vaiheessa lapsuuttaan kuulla. Totuus järkytti pikkutyttöä.
– Hän alkoi itkeä, miksi juuri hän ei kuule. Se oli hankala tilanne. Oltiin siinä vedet silmissä molemmat. Juttelimme asiasta, eikä hän kauheasti ole sitä koskaan enää sen jälkeen murehtinut, äiti sanoo.
Nyt 24-vuotias Ruokonen ei itse edes muista tapahtunutta ja pettymystään. Hän ei ole koskaan antanut kuulovamman olla unelmiensa esteenä.
Hän on estejuoksussa kuurojen maailmanennätysnainen, mutta myös kuulevien puolella lähellä kestävyysjuoksun kansallista kärkeä.
Vaikka Ruokosen suurimmat urheilulliset unelmat ovat kuulevien kisoissa, kuurojen urheilu on avannut Ruokoselle täysin uuden maailman. Viime toukokuussa se toi myös suurta menestystä.
Ruokosen kuulevat vanhemmat alkoivat epäillä tyttärellään kuulovammaa, kun tämä oli kolmen kuukauden ikäinen. Suvussa ei kuuroutta ollut todettu.
Kului kuitenkin vielä puoli vuotta, kunnes Ruokosella todettiin Turun yliopistollisessa keskussairaalassa vaikea-asteinen kuulovamma. Jo siinä yhteydessä vanhemmille annettiin tietoa sisäkorvaimplantista ja leikkauksesta, jossa implantti asennetaan aivokuoreen.
– Jos ihan rehellisesti sanon, se oli minulle ihan totaalinen shokki. Isänsä ei niin traagisesti suhtautunut. En tiennyt oikeastaan mitään kuuroudesta. Toisaalta saimme paljon tietoa ja tukea. Ei se loppujen lopuksi niin kauheaa ollut, vaan vain vieras, uusi, pelottava ja hämmentävä asia, Arja-äiti kertoo.
Salon Kuusjoella asunut perhe sopeutui tilanteeseen hyvin. Sara-Eliselle asennettiin implantti 2-vuotiaana, minkä jälkeen hän oppi nopeasti puhumaan. Kotona myös viitottiin puheen tukena, mutta pikkuhiljaa sekin jäi vähemmälle.
Jos Ruokonen olisi syntynyt kymmenen vuotta aiemmin, hänen äidinkielensä olisi todennäköisesti viittomakieli. Sisäkorvaistute on verrattain uusi keksintö. Suomessa ensimmäiset implantit asennettiin lapsille vuonna 1997. Ruokonen oli Turussa ensimmäisten sisäkorvaistutteen saajien joukossa.
Osa kuuroista on vastustanut sisäkorvaistutteen yleistymistä, koska heidän mielestään se surkastuttaa viittomakielen, Ruokonen kertoo.
Hän itse ei kuulu siihen joukkoon, vaan iloitsee lääketieteen kehityksestä. Hänestä tuntuu, että sisäkorvaistutteen käyttäjänä hän on jossain täysin kuuron ja hyvin kuulevan ihmisen välimaastossa.
Vaativat yliopisto-opinnot Jyväskylän liikuntatieteellisessä pakottavat Ruokosen usein sukeltamaan epämukavuusalueelle. Haasteita hän ei ole kuitenkaan koskaan pelännyt.
Oman tiensä kulkija
Hurinaa, kohinaa, loiskintaa ja lapsien ilakointia. Uimahallissa kävijä ei ehkä tule ajatelleeksi, että paikka on yllättävän meluisa. Äänimaisemaan tottuu.
Tusina nuoria aikuisia istuu Jyväskylän AaltoAlvarin uimahallin katsomossa uima-asuissa pyyhkeisiinsä kääriytyneinä. Iloinen puheensorina jää hälyn alle. Kello on vasta kahdeksan aamulla, mutta tulevia liikunnanopettajia se ei näytä painavan.
Sara-Elise Ruokonen istuu hiljaa lähimpänä opettajaa ja tämän vieressä seisovaa viittomakielen tulkkia. Sähköllä toimiva sisäkorvaistute ei saa kastua, joten Ruokonen on ottanut sen pois ennen uimaan menoa.
– Tänään harjoittelemme nakkihyppyä!
Opettaja Susanna Saari ohjeistaa kuuluvalla äänellä opiskelijoita, jotka hymähtelevät. Ruokonen katsoo tulkkia. Nakkihyppy tuskin on ensimmäisiä sanoja, joita viittomakielellä tarvitsee tietää, mutta Ruokonen näyttää ymmärtävän, mistä on kyse.
Ruokonen nostaa käsivartensa korviensa päälle ja sukeltaa pää edellä altaaseen. Vesi on aina ollut hänelle mieluisa elementti, hänen ja isän yhteinen harrastus. Altaassa hän pääsee erityisen hyvin omaan kuplaansa.
Täysi hiljaisuus ei tunnu Ruokosesta ikävältä, koska hän on tottunut siihen. Tilanteissa, joissa hänen ei tarvitse kuulla, hän ottaa istutteen pois.
– Se on sama maailma mutta ilman ääniä. Tuntuu, että silloin olen enemmän omassa kuplassani ja voin keskittyä. Silti havainnoin aika tarkasti ympäristöä.
Ruokosen uimahallikäyntien hiljaisuuden kupla puhkeaa, kun joku aloittaa suomalaiseen tyyliin keskustelun uimahallin saunassa. Ruokonen ei säikähdä. Hän lukee puhetta huulilta niin hyvin, että pystyy keskustelemaan jopa kuulematta toista ihmistä, kunhan näkee puhujan kasvot. Taitavaksi huulilta lukijaksi hän oppi jo lapsena.
Ensimmäisenä opiskeluvuotenaan liikunnalla Ruokonen ei viitsinyt pyytää uintitunnille viittomakielen tulkkia. Nyt hän kokee saavansa oppitunneista enemmän irti, vaikka se on vaatinut säätöä ja rohkeuttakin.
– Vastuu omasta kuulemisesta kasvoi jo silloin, kun muutin yksin Turkuun urheilulukion takia. Opettajat vaihtuivat, eivätkä vanhemmat olleet tiedottamassa puolestani. Siitä lähtien on pitänyt olla oma-aloitteinen. Rohkeus näkyy paljon siinä, mitä teen. Olen sellainen, että menen uusiin paikkoihin ja teen samoja asioita kuin kuulevat. Voi olla, että olen vähän oman tieni kulkija.
Haasteita Ruokonen kohtaa arjessaan myös silloin, kun hän käyttää istutetta. Vaikka hän kuulee sen avulla ympäristön ääniä ja puhetta, laite toimii parhaiten kahdenkeskisissä ja rauhallisissa vuorovaikutustilanteissa.
– Tietysti, kun on isompi ryhmä ja paljon uusia ihmisiä, kyllähän se lisää haasteita siihen, miten tutustun toisiin, kun ei kuule eikä saa selvää. Helpoiten olen saanut ystäviä urheilun kautta. Urheilu on antanut minulle paljon.
Urheilun seuratoimintaa oli Ruokosen lapsuudessa Salon maaseudulla rajallisesti. Kun Ruokonen oli 10-vuotias, lajiksi valikoitui yleisurheilu. Pikkupaikkakunnan urheiluseurasta Kuusjoen Humusta on ponnistanut myös Ruokosta vuotta vanhempi seiväshyppääjä Wilma Murto.
Harvaan asutulla alueella välimatkat olivat pitkiä, mutta liikunnallinen ja reipas tyttö sai tulla ja mennä.
– Hän oli suhteellisen kiltti lapsi, johon pystyin luottamaan. Mutta oli hän hyvin omapäinenkin. Hän aika pienenä halusi mennä 6–7 kilometrin päähän kouluun suksilla, vaikka matkalla oli isoja ojia. Isänsä saattoi lähteä autolla perään katsomaan, onko hän tosiaan päässyt kouluun. Välillä joutui vääntämään, äiti Arja Kuusniemi-Ruokonen muistelee naureskellen.
Kuulovamma ei hidasta
Jyväskylän yliopiston kampuksen nurkalla sijaitsevan AaltoAlvarin kaakelit ovat tulleet Ruokoselle erityisen tutuiksi silloin, kun jalkavammat ovat pitäneet hänet sivussa päälajistaan, kestävyysjuoksusta. Hän on saavuttanut kestävyysjuoksumatkoilla nuorten sarjoissa useita SM-mitaleja ja on yleisessäkin sarjassa lähellä kärkeä.
Mielimatkaksi on muotoutunut ainoa yleisurheilun laji, jossa saattaa korvia myöten kastua – 3 000 metrin estejuoksu. Päämatkallaan hän kilpailee ilman sisäkorvaistutetta. Silloin hän ei kuule lähtölaukausta, vaikka kunnon pyssyn aiheuttaman tärähdyksen hän voikin tuntea. Yleensä hän tarkkailee, kun kilpakumppanit viereltä reagoivat pamaukseen.
Pitkillä juoksumatkoilla lähtö ei ole yhtä kriittinen kuin pikamatkoilla, mutta sopivan paikan löytäminen porukassa on tärkeää. Energiaa ei pidä tuhlata turhiin ohituksiin ja epätasaiseen vauhtiin.
Lajin taktisen puolen hyvin tunteva Ruokonen kysyi etukäteen kesällä 2021 Tampereen Kalevan kisojen järjestäjiltä, voisiko hän startata 3 000 metrin estejuoksukisaan lähtöviivan ulkoreunasta
– Periaatteessa annan siinä jo tasoitusta, kun katson, kun muut lähtevät. Vaikka ulkoradalla myöhästyisin vähän lähdöstä, en jää sumppuun ja voin tulla ulkoa siihen ryhmään. Jos sisäradalla myöhästyisin lähdöstä, kaikki tulisivat eteeni ja joutuisin kiertämään ohi.
Ratinan stadionilla Ruokosen suunnitelma toimi täydellisesti. Hän ylitti maaliviivan viidentenä ajassa 10.30,53, uudella kuurojen maailmanennätyksellä. Saavutus on Ruokosen tähänastisen uran paras.
Ruokosen unelmana on edustaa Suomea kuulevien arvokisoissa ja juosta esteet lähivuosina alle kymmenen minuutin. Tavoitteisiin kuulovamma ei vaikuta, sillä Ruokonen juoksee yhtä kovaa, käytti hän laitetta tai ei.
– Ei kuulo rajoita tekemistäni, vaan ainoastaan sosiaalisia tilanteita.
Kuurojen urheilu toi merkityksellisyyttä
Sara-Elise Ruokonen huomasi heti, että paikalla on paljon viittovia ihmisiä. Ja läkähdyttävän kuuma. Elettiin loppukesää 2016, ja Ruokonen oli ensimmäisellä ulkomaan kilpailumatkallaan Saksassa.
Onneksi reissussa oli mukana kolme muutakin suomalaisnuorta, sillä kuurojen yleisurheilun nuorten EM-kisat olivat 17-vuotiaalle Ruokoselle aivan ensimmäiset laatuaan. Muut ottivat Ruokosen hyvin vastaan.
– Minulla ei ollut aiemmin juurikaan kontakteja viittomakielisten kanssa ja tutustuin siellä moniin ihmisiin. Silloin viittomiseni oli aika huonoa, mutta kuitenkin yritin.
Hän oli törmännyt Facebookissa kommenttiin, jossa joku ihmetteli, miksi kuurojen kisoissa on mukana myös puhuvia ja ”kuulevia” urheilijoita. Minäpä koetan viittoa haastattelut, Ruokonen päätti.
– Toivoisin, että ihmiset tietäisivät, että kuurojen yhteisössä ja urheilukilpailuissa voi olla mukana eri kuuloasteisia.
Kuurojen urheilun pariin päätyminen oli silkkaa sattumaa. Kolme vuotta aiemmin toisen kuuron juoksijan äiti oli huomannut nuorten SM-kilpailuissa, että Ruokonen käyttää implanttia. Hän ehdotti, että Ruokonen lähtisi mukaan kuurojen urheilutoimintaan. 14-vuotias Ruokonen ei ollut moisesta kuullutkaan, mutta innostui asiasta ja laittoi pikimmiten viestiä Kuurojen urheiluliittoon.
Kuurojen urheilu avasi Ruokoselle uuden maailman.
– On se ollut minulle suhteellisen vierasta, koska olen lapsesta asti ollut kuulevien ympäristössä. Olen oppinut tosi paljon uutta. Olen kokenut, että se on tukenut urheilu-uraani ja antanut lisäarvoa, merkityksellisyyttä ja uusia mahdollisuuksia.
Suomi osallistui kuuden urheilijan joukkueella Brasiliassa toukokuussa 2022 Deaflympics-tapahtumaan, kuurojen olympialaisiin. Ruokonen tiesi, että hän voi voittaa jopa kaksi kultaa. Sen tiesi myös koko Suomen joukkue.
Kaksi päivää estemestaruuden jälkeen Ruokonen juoksi Brasiliassa kuurojen olympiavoitosta viidellä tonnilla. 12 kierrosta oli jo takana ja vain 200 metriä jäljellä. Ruokonen oli pohtinut taktiikkaansa etukäteen, mutta loppukirikamppailussa sillä ei ollut enää merkitystä. Oli vain annettava kaikkensa.
Ruokonen ylitti maaliviivan ensimmäisenä. Hän oli onnistunut tavoitteessaan. Hänen voittonsa tuntui koko joukkueen voitolta.
– Myös muut iloitsivat minun onnistumisistani ja voitoistani. Se oli hienoa nähdä.
Ikimuistoiset kilpailumatkat ja yliopistossa alkaneet viittomakielen sivuaineopinnot ovat tuoneet Ruokoselle tunteen, että hän voisi tuntea myös kuurojen yhteisön täysin omakseen.
Kuten muidenkin vieraiden kielten opiskelulla on tapana, myös viittomakieli on avannut Ruokoselle oven toiseen kulttuuriin.
– Olen kokenut viittomakielen opiskelun tärkeäksi, etenkin nyt, kun olen ollut paljon kuurojen urheilussa mukana ja päässyt viittomakieliseen yhteisöön mukaan. Eihän sisäkorvaistute tee minusta normaalikuuloista, joten tarvitsen myös viittomakieltä.
Ruokonen kokee, että yhdenvertaisuus toteutuu hänen kohdallaan melko hyvin.
– Sisäkorvaistute on auttanut, mutta on tärkeää, että näen puhujan huulion. Tietoa voisi esimerkiksi kisoissa olla paremminkin kirjallisessa muodossa, eikä vain suullisesti. Monet ihmiset ovat huomioineet sen hyvin. Kokemus voisi olla eri, jos on täysin kuuro ja viittomakielinen.
Vuonna 1920 perustetun Suomen Kuurojen Urheiluliiton pyrkimys on, että kuulovammaisilla urheilijoilla ja liikkujilla olisi mahdollisuus harrastaa yhdenvertaisesti. Ruokonen sanoo olevansa kiitollinen liitolta saamastaan taloudellisesta tuesta. Omista hyvistä kokemuksistaan huolimatta hän ajattelee, että kuurojen urheilu on edelleen melko näkymätön osa urheilun moninaisuutta. Hän on kilpaillut kuurojen arvokisoissa myös suunnistuksessa.
– Kuurojen urheilun asema voisi olla parempikin Suomessa.
Ruokonen ahertaa jo yliopiston lopputyön parissa, mutta tulevaisuus vielä mietityttää. Kuuroja liikunnanopettajia ei Ruokosen tuttavapiiriin kuulu.
– Olen miettinyt, onko liikunnanopettaja minulle hyvä ammatti. Vuorovaikutustilanteet ovat siinä tosi tärkeitä. Liikuntaympäristöt ovat tosi haastavia kuulemisen kannalta, kun voi olla tosi paljon hälyä. Pohdin, onko tämä liian haastavaa, ja pystynkö tekemään tätä ammattia niin kuin haluaisin.
– Olisi kiva, jos voisi joltain kysyä neuvoa, miten helpottaa omaa kuulemista.
Toisaalta Ruokonen toivoo, että hänellä voisi olla tulevaisuudessa annettavaa esimerkiksi kuurojen tai viittomakielisten lasten ja nuorten liikuttajana.
– Se olisi hienoa. Haluaisin kannustaa muita niin kuin minua on kannustettu.