Yli 30 prosenttia etä- ja hybridityössä olleista asiantuntijoista kärsii vahvasta tai keskitasoisesta työyksinäisyydestä, ilmenee tuoreesta Vaasan yliopiston tutkimuksesta.
– Se on ehdottomasti liikaa, sanoo liiketaloustieteen professori Liisa Mäkelä.
Hänen johtamassaan tutkimushankkeessa selvitettiin työyksinäisyyden syitä ja seurauksia. Tutkimukseen osallistui yli tuhat teknologiateollisuuden asiantuntijaa.
Vaikka käsite on uusi, ilmiö on vanha. Työyksinäisyyttä kokeva jää ryhmän ulkopuolelle tai hänellä ei ole luottamuksellisia suhteita työkavereihinsa.
– Työyksinäisyys on hyvin subjektiivinen kokemus, negatiivinen tunne siitä, että ihmisillä ei ole työkontekstissa sellaisia sosiaalisia suhteita, joita hän toivoisi, eli toiveet ja todellisuus eivät kohtaa.
Työyksinäisyyden kokemus on yhteydessä heikompaan työstä suoriutumiseen, työn imun vähenemiseen ja uupumiseen, Mäkelä sanoo. Siihen voi liittyä myös häpeää ja leimautumisen pelkoa.
Pandemian tuoma pakotettu etätyö ja sen jälkeinen hybridityö eli etä- ja lähityön vuorottelu ovat lisänneet työyksinäisyyttä niillä, jotka kärsivät siitä jo ennestään, Mäkelä kertoo.
Etätyö ei kuitenkaan kokonaan selitä sitä, kuten eivät myöskään yksilön ominaisuudet, kuten sukupuoli tai ikä, Liisa Mäkelä sanoo. Pandemian aikana uudessa työssä aloittaneilla yksinäisyyden kokemukset ovat kuitenkin yleisempiä.
– Kuka tahansa voi kokea työyksinäisyyttä, ei pelkästään työpaikkaa vaihtanut. Sen voi laukaista jokin muutos työssä tai organisaatiossa, esimerkiksi se, että työkaverit vaihtuvat.
”Avokonttorissa hengitetään hiljaa, ettei häiritä toisia”
Ilona jäi perhevapaalle juuri ennen pandemiaa. Vapaan päätyttyä hän muutti perhesyistä toiseen kaupunkiin ja aloitti työt korkeakoulussa, jossa tehdään paljon etätöitä.
– Koen, etten ole missään vaiheessa päässyt kunnolla sisään työyhteisöön.
Hallinnossa työskentelevänä hän kokee olevansa jo lähtökohtaisesti syrjässä suhteessa tutkijoihin. Muilla työntekijöillä ei ole suurta tarvetta sosiaalisuuteen, eikä yhteisöllisyyttä juuri ole, Ilona arvioi.
Työkulttuuri on vanhaan työpaikkaan verrattuna täysin erilainen, hän kertoo. Aiemmin hän teki paljon töitä yhdessä muiden kanssa ja toimi myös työsuojeluvaltuutettuna.
– Koin, että olin tärkeä, arvostettu ja pidetty kollega ja tulin kaikkien kanssa hyvin toimeen.
Nykyisessä työssä kaikki eivät edes tervehdi toisiaan aamuisin, Ilona sanoo.
– Tuntuu, että avokonttorissa hengitellään hiljaa, ettei häiritä toisia.
Myös Ilonan esihenkilö tekee paljon etätöitä, eikä korkeakoulussa ole toista työntekijää, jolla olisi sama työnkuva. Aiemmin hänellä oli yksi läheisempi työkaveri, mutta tämä vaihtoi työpaikkaa.
– Poissaoloani ei huomaisi kukaan todennäköisesti ainakaan viikkoon, koska ihmiset tekevät työtä paljolti etänä ja minun työni on hyvin itsenäistä. Kukaan ei tarvitse minun työpanostani, enkä ole osa mitään tiimiä, Ilona sanoo.
Ilona ei ole hänen oikea nimensä. Hän haluaa kertoa kokemastaan niin, ettei häntä tunnnisteta, koska toivoo vielä voivansa korjata tilanteen.
Työkaverit vastuussa myös toisten työhyvinvoinnista
Kaikki eivät halua olla työkavereiden kanssa sydänystäviä, mutta pandemian pakottaman etätyön jälkeen moni paatunutkin introvertti on huomannut kaipaavansa työyhteisöä, sanoo työyhteisösovittelija ja Sydämellä töissä -tietokirjan työpaikan ihmissuhteista kirjoittanut Sanna Fäldt.
Moni on kuitenkin joutunut työpaikalle palattuaan pettymään: eihän täällä olekaan kuin kourallinen ihmisiä. Työpaikoilla pitäisikin sopia uusista yhdessäolon tavoista, Fäldt sanoo.
– Esihenkilö voisi kysyä yksilökeskustelussa, onko työntekijällä riittävästi yhteyttä kollegoihin. Tiimi voisi yhdessä määrittää uudet rutiinit, esimerkiksi että aina tiistaisin ollaan toimistolla.
Työpaikalla pätevät samat säännöt kuin mitä opimme jo koulussa: kaikki otetaan mukaan, ketään ei saa sulkea ulkopuolelle, hän neuvoo.
– Työkavereilla on velvollisuus vaikuttaa myönteisesti toisten työhyvinvointiin.
Työryhmiä ja tiimejä voi myös sekoittaa niin, että uudetkin ihmiset pääsevät tutustumaan eri työkavereihin.
Työpaikalle kannattaa mennä välillä siinäkin tapauksessa, että viihtyisi yksinkin.
– Kokeneelle työntekijälle muiden seura ei välttämättä ole tarpeellista, mutta hänen läsnäolonsa voi olla muille työntekijöille tarpeellista, sanoo Liisa Mäkelä.
Työyksinäisyyttä kokevan kannattaa myös itse sanoa ääneen, että kaipaa seuraa. Todennäköisesti seuraa etsiviä on muitakin. Jos ei omassa tiimissä, niin muissa, Sanna Fäldt neuvoo.
Sosiaalisuutta vapaa-ajalta ja lisätöistä
Ilona toivoisi työyksinäisyytensä lievittämiseksi lisää tiimityötä, yhteisiä projekteja sekä tervehtimistä, kuulumisten kyselyä ja lounasseuraa.
– Toivoisin, että joku töissä tuntisi minut ja olisi kiinnostunut sekä minusta että tekemästäni työstä tai edes jommastakummasta.
Ilona tapaisi työkavereita mielellään myös vapaa-ajalla esimerkiksi aamiaisen tai drinkkien merkeissä.
– Saatan saada lounasseuraa, jos sovin lounastapaamisen jonkun asian äärelle ja lounaalla voi olla mukavaakin, mutta saan harvoin lounaskutsuja muilta.
Ilonan kohdalla työyksinäisyyttä korostaa se, että hän asuu kaksin leikki-ikäisen lapsensa kanssa, joten hän tapaa muita aikuisia vain vähän myös vapaa-ajalla.
Hän ei ole kuitenkaan luopunut toivosta, vaan yrittää edelleen etsiä samanhenkisiä ihmisiä muualta korkeakoulun työntekijöistä.
– Muutaman työkaverin kanssa olen viritellyt whatsapp-rinkiä, josta voi kysellä seuraa vesijuoksuun.
Lisäksi hän on perustanut kaksi työryhmää, jotka tapaavat kerran kuussa.
– Oma vire on ihan erilainen, kun on ollut palaveri, jossa ollaan paikalla, Ilona sanoo.
Lievittääkseen työyksinäisyyttään hän otti viime vuonna konsulttitoimeksiannon, jota hän teki vapaa-ajalla toisen konsultin kanssa parityönä.
Työpsykologin ehdotuksesta hän on koettanut löytää enemmän sosiaalista elämää myös vapaa-aikaan, ja sen takia hän aloittaa syksyllä uuden harrastuksen.
Yksin jääminen voi johtua myös tahallisesta ulossulkemisesta
Työyhteisön me-henki tulee siitä, että ihminen kokee olevansa arvostettu osa porukkaa ja että hänen tekemänsä työ kelpaa, se on työhyvinvoinnin perusta, Sanna Fäldt sanoo.
– Sen kääntöpuoli on vallankäyttö, yksittäisen työkaverin työntäminen ulos porukasta.
Työyksinäisyys voi johtua myös työyhteisön tulehtuneista väleistä tai ostrakismista eli tahallisesta ulossulkemisesta.
Tämän on kokenut konsultoinnin parissa työskentelevä Minna. Myös hän haluaa kertoa kokemuksistaan niin, ettei häntä voi tunnistaa, sillä tilanne on arka.
Hän aloitti vuodenvaihteessa uudessa työssä. Tiimiin kuuluu esihenkilön lisäksi vain muutama työntekijä.
Olin innoissani uudesta työpaikasta, vaikka tiesin etukäteen, että tiimissä on haasteita, Minna kertoo. Ajattelin, että kaikissa tiimeissä on, mutta alusta asti huomasin, että dynamiikka oli erikoinen.
– Tiimissä puhuttiin toisista selän takana ja sanoin esihenkilölle, etten pidä siitä. Esihenkilö ei kuitenkaan tykännyt haastamisesta. Kävi ilmi, että myös esihenkilö oli puhunut minun asioistani toisen alaisensa kanssa, myös sellaisia jotka kuuluvat yksityisyyden suojan piirin. Sanomisiani oli tulkittu oudosti ja täysin väärin.
Minna yllättyi esihenkilön tökeröstä käytöksestä ja koki, että se on epäoikeudenmukaista ja yrityksen arvojen vastaista.
– Uutena työntekijänä alkoi tuntua, etten voi luottaa kehenkään.
Aloin varoa sanomisiani ja vältellä eriävän mielipiteen ilmaisemista. Tiimissä tunnen oloni irralliseksi ja yksinäiseksi, hän kertoo.
Palautetta esihenkilö ei osaa ottaa vastaan, vaan kääntää asiat minun ongelmikseni, Minna kertoo.
– Ajattelen, että jokainen tekee virheitä, pomotkin, mutta hän ei ole pahoitellut tekemisiään.
Minnan mukaan hänen tiimistään on lähtenyt monia työntekijöitä, ja esihenkilö on toiminut samalla tavalla jo vuosia. Tilanteeseen ei ole kuitenkaan puututtu.
Vaikka tilanne on raskas, Minna kuulostaa optimistiselta.
– Olen tajunnut, miten tärkeä työyhteisö onkaan. Vaikka kuinka työ olisi kivaa ja merkityksellistä, mitä sillä tekee, jos on ihan yksin?
Hän on päättänyt, ettei jää enää odottamaan muutosta.
– Ainoa vaihtoehto on vaihtaa työpaikkaa, Minna sanoo.
Voit keskustella aiheesta Yle Tunnuksella maanantaihin 12.6. kello 23 saakka.