Villissä lännessä hevosvarkaat hirtettiin, vaikka hevosen hinnan verran kultaa pankista ryöstänyt selvisi vankeudella. Syy oli selvä. Yhteiskunnan liikettä ei saanut hidastaa. Karjaa piti paimentaa ja uusia maita valloittaa. Piti siis päästä töihin. Ja sen vaikeuttamisesta rangaistiin ankarimman mukaan.
Onneksi enää ei hirtetä. Tosin edelleen ihmisten ajoneuvoihin ja koteihin kohdistuvat varkaudet ovat niitä kaikkein inhottavimpia omaisuusrikoksia. Toisen omaa ei saa viedä. Varsinkaan toiselle tärkeää.
Valtaosa pöllityistä kulkupeleistä myydään kotimaassa eteenpäin.
Pyöriä ei nyysitä vain laskuhumalaisen baarimatkan nopeuttamiseksi, vaan tienaamisen vuoksi. Rikollinen raha houkuttaa. Valtaosa pöllityistä kulkupeleistä myydään kotimaassa eteenpäin. Kaupat tehdään netin kaikille tutuilla osto- ja myyntisivustoilla tai sosiaalisen median kirppisryhmissä.
Kauppapaikan tarjoavat nettiyritykset voisivat halutessaan tehdä varastetun tavaran myynnistä nykyistä merkittävästi vaikeampaa. Varkaudet aiheuttavat niin paljon harmia tavallisille ihmisille ja työtä poliisille, että tuntuu uskomattomalta, etteivät alustafirmat edellytä kaikilta myyjiltä kovaa tunnistautumista. Eli pankkitunnusten kautta toteutettavaa henkilöllisyyden varmistamista. Nettijättien välinpitämättömyys on suorastaan hämmästyttävää.
Minulta on elämäni aikana varastettu viisi polkupyörää. Lähtivät teljetyiltä sisäpihoilta, pyörätelineeseen lukittuina. Tiedän siis, miltä maistuu sappi suussa ja miltä tuntuu koko kehon läpi lyövä avuton ärtymys.
Pyörävarkaudet harmittivat aikoinaan niin paljon, että tein ystävieni kanssa sosiaalisen median hankkeen, joka yritti osaltaan estää fillarivarkauksia. Perustimme Satelliittifillarit-ryhmän, joka piilotti polkupyöriin GPS-satelliittipaikantimia. Kun pyörä varastettiin, seurasimme sitä ja haastattelimme konnaa kameroiden edessä. Projekti oli 15 vuotta sitten iso somehitti.
Oulussa on pistetty paremmaksi. Aktiivisista pyöräilijöistä tunnetussa kaupungissa kansalaiset ovat kyllästyneet pyörien vohkimiseen ja perustivat viime vuonna Bike’s Patrullen -ryhmän. Joukkio ratkoo porukalla alueen polkupyörävarkauksia. He keräävät vinkkejä ja todistusaineistoa varkauksista, etsivät nyysittyjä pyöriä ja hakevat niitä omatoimisesti takaisin omistajilleen. Tuloksellisimpina viikonloppuina ryhmä on palauttanut jopa 70 pyörää oikeille pihoille.
Pohjoisesta on ponnistanut toinenkin katupartio. Joukko kemiläisiä koki takavuosina kotikaupunkinsa kadut turvattomiksi, joten he perustivat Soldiers of Odinin. Vertailu muukalaisvihamieliseen ryhmittymään voi tuntua Jopo-varkaita jahtaavista patrullenilaisista epäreilulta, mutta pohjavire on sama. Otetaan voimaviranomaisille – tässä tapauksessa poliisille - kuuluvia tehtäviä kansalaisten itsensä hoidettaviksi.
Poliisille ja päättäjille kansalaisten omat etsivätoimistot ovat kiusallinen juttu. Niiden syntyminen osoittaa, ettei luoteta valtiovallan kykyyn tai haluun hoitaa tärkeäksi koettuja asioita.
Omatoimisuus on ollut nousussa jo ennen oululaisten järjestäytymistä. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat käyneet itse hakemassa nettipalstoille myyntiin ilmestyneen pyöränsä takaisin itselleen. Yksinkertaisimmillaan se vaan raahataan lavastetusta myyntitilanteesta isommalla porukalla pois.
Alati kasvava omatoimisuus pitääkin nähdä vahvana merkkinä siitä, että moni on saanut pyörävarkauksista tarpeekseen. Lukujen valossa se ei ole yllätys. Pyörävarkaudet ovat Suomessa häkellyttävän yleisiä. Vakuutusyhtiö LähiTapiolan viime vuonna tekemän katsauksen mukaan enemmän kuin joka kolmas suomalainen on elämänsä aikana joutunut polkupyörävarkauden uhriksi. Se tarkoittaa lähes kahta miljoonaa suomalaista.
Kun varastetun tavaran myyminen on sujuvaa ja kiinnijäämisen riski vähäinen, on syytä olettaa tilastojen muuttuvan yhä rumemmiksi.
Suomessa ilmoitetaan varastetuksi vuodessa yli 20 000 pyörää. Poliisi ei tilastoi pyörävarkauksien selvitysmääriä, mutta omakohtainen kokemus on, että harva fillariroisto jää kiinni. Kun varastetun tavaran myyminen on sujuvaa ja kiinnijäämisen riski vähäinen, on syytä olettaa tilastojen muuttuvan yhä rumemmiksi.
Väitän että kulkupelien varkauksista pidettäisiin suurempaa metakkaa, jos kyse olisi autoista. Niitä varastetaan merkittävästi vähemmän, noin 2 500 kappaletta vuodessa.
Pyörävarkaudet ovat maineeltaan edelleen hivenen väheksyttyjä ja helposti hyssyteltäviä pikkurötöksiä. Katupartioita ja pyörän omistajaa lukuun ottamatta ne eivät kiinnosta oikein ketään.
Se on outoa, sillä pyörä on monelle suomalaiselle erittäin tärkeä menopeli. Niillä pidetään osaltaan yhteiskunta liikkeessä. Eikä sitä liikettä tule villin lännen jälkeenkään hidastaa.
Jani Halme
Kirjoittaja liikkuu sekä polkupyörällä että autolla.
Kolumnista voi keskustella 27.7. kello 23.00 saakka.