Jos myönteisen julkisuuden määrä ja identiteettipoliittiset eturyhmäjaot ylittävä seläntaputtelu ovat jonkinlaisia menestyksen mittareita, on päätökseni ryhtyä miestutkijaksi ollut erinomainen. Miestutkija vaikuttaa olevan paitsi feminististen sukupuolentutkijoiden myös miesaktivistien, konservatiivien, liberaalien ja aivan kaikkien kaveri.
Toimittajat ja suuri yleisö ovat jatkuvasti kiinnostuneita ”nykyisestä miehen mallista” tai ”miehen nykyisestä roolista”. Kysymyksenasettelu vaihtelee. ”Mitä suomalaiselle miehelle kuuluu?” ”Millaisia nykymiehet ovat?” ”Millaisia miehet saavat tänään olla?”
On vaikea keksiä muuta vastausta kuin että riippuu ihan miehestä. Jos vastaus on lattea, niin sitä on kysymyskin.
Muita kuin miehiä harvemmin enää tarkastellaan yhtenäisenä massana. Toisinaan ”naisen rooli” vielä mainitaan, mutta yhä useammin sen ohella ja sijaan käydään keskustelua ”naisten asemasta”. Naisten ja muunsukupuolisten henkilöiden elämäntyylien moninaisuus on jo kauan sitten hyväksytty keskustelun lähtökohdaksi. Yhä useammin kysytään, mikä estää heitä toteuttamasta itseään: huomion kohteena ovat naisiin ja vähemmistöihin kohdistuva valta, väkivalta ja syrjintä.
Joitakin naisten ja vähemmistöjen esillä pitäminen ja heidän etujensa valvominen ärsyttävät. Tämä ei ole lainkaan huono merkki. Ainakaan konsensushakuisesta hymistelystä ei tällaista feminististä aktivismia voi syyttää. Nämä tuulet ovat kantautuneet myös miehiä koskevaan keskusteluun, joskin valitettavan harvoin.
Hyvä lukija, kerron sinulle nyt salaisuuden: toisteinen jaarittelu ”miehen roolista” ja ”ahtaasta miehen mallista” on eräs tasa-arvoa ja sukupuolten välisiä suhteita koskevan rakentavan keskustelun pahimpia vihollisia.
Mieskeskustelu on syklistä: se ei aina ole muodikasta ja silloin kun se on, siinä toistetaan samoja kliseitä. Aina juuri tänään on aika tuulettaa ja uudistaa.
Useimmiten mieskeskustelun kohteena oleva ahdas miehen malli rakennetaan sellaiseksi, että kaikkien on helppo olla siitä yhtä mieltä ja miehet itse eivät koe oloaan uhatuksi siitä puhuttaessa. Ainakin palkkatyön merkityksen ylikorostuminen perhe-elämän kustannuksella ja taipumus vältellä lääkärissä käyntiä näyttävät toistuvasti kelpaavan ongelmallisen ”miehen mallin” tunnuspiirteiksi.
Kenen tai minkä toiminta miehiin vaikuttaa?
Puhe miesten kapeista rooliodotuksista on tarpeellista, mutta jättää tarkastelun kesken. Miehiin epäilemättä kohdistuu ”odotuksia”, mutta silloin on myös oltava joku, joka odottaa. Siispä huomio on siirrettävä abstrakteista ”malleista” ja ”rooleista” kouriintuntuviin rakenneselityksiin.
Kenen tai minkä toiminta miehiin vaikuttaa? Tämä epämukava kysymys kiinnittää huomion siihen, millaisten arvojen ohjaamana miehet priorisoivat ajankäyttöään, kuinka miehet kohtelevat toisiaan ja miten pojat ja miehet kohdataan koulussa oppilaina, työpaikalla työntekijöinä, vanhempiensa kasvatusta kaipaavina lapsina ja parisuhteissa puolisoina.
Tämä tarkastelukulma tuo myös esille erot miesten välillä. Millaisissa olosuhteissa ja alakulttuureissa pehmeitä, omasta ja toisten hyvinvoinnista välittäviä miehiä syntyy, ja toisaalta, keitä nämä jurot suomalaiset miehet tosiasiassa ovat ja mistä heitä edelleen löytää?
Vaikka tätäkin keskustelua käydään, se ei ole yhteiskunnallisesti yhtä jaettu ja hyväksytty kuin pitkäkestoinen konsensus siitä, että yhdenmukaistava miesmuotti on haitallinen ja sille pitäisi tehdä jotain.
Rajoittavaa miehen mallia analysoidaan kuin siitä haluttaisiin päästä eroon. Samalla puhe miehen mallista ei kuitenkaan pura vaan päinvastoin ylläpitää käsitystä miehistä, joilla on yhteiskunnassa erityistehtävä, josta he suoriutuvat itsensä ylväästi uhraten.
Saattaa myös olla, että miehen mallia koskevan keskustelukulttuurin kuihtumisen eräs este ovat monet miehet itse. Vetoaminen miehenä olemisen normien ahtauteen mahdollistaa käsityksen miehistä epätasa-arvon uhreina. Samalla tämän sankarin roolin täyttämiseen liittyy lupaus tyydytyksestä ja toisten ihailusta.
Monet miehet peräänkuuluttavat oikeutta heikkouteen ja hoivaan, mutta tämän oikeuden käyttäminen saattaa myös tarkoittaa oman myönteisen itseymmärryksen heittämistä roskiin.
Henri Hyvönen
Kirjoittaja on mies ja miestutkija. Hän työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa yhteiskuntatieteiden laitoksella.
Kolumnista voi keskustella 15.8. kell0 23.00 saakka.