Hiphop-kulttuurilla on ihan oikea syntymäpäivä. Se oli 11. elokuuta 1973.
Tuolloin New Yorkin Bronxissa Cindy Cambell järjesti bileet, joissa hänen veljensä, jamaikalaislähtöinen Dj Kool Herc teki jotain ennenkuulumatonta.
Hän soitti yleisön rakastamia välisoittoja eli break beatsejä muun muassa vanhoista soul- ja funk-kappaleista, joiden päälle hän puhui. Moni historiikki ja artikkeli mainitsee tämän hetkenä, jolloin räp-musiikki syntyi.
Hiphop-tutkija Inka Rantakallio ei kuitenkaan laittaisi musiikki- ja kulttuurityylille varsinaista syntymäpäivää. Rantakallio on Suomen Akatemian tutkijatohtori musiikkitieteessä Helsingin yliopistossa.
Hiphop oli hänen mukaansa kehittynyt jo pidemmän aikaa New Yorkin kaupunginosissa nuorten mustien ja latinojen keskuudessa.
– New Yorkissa oli tuolloin paljon köyhyyttä, ja nuorisolla oli aikaa kehittää korttelibileitä naapurustossaan. Dj-toimintaa oli jo olemassa. Se oli hauskanpitoa ja ehkä jonkinlaista eskapismia arjesta.
Hiphop käynnistyi dj-toiminnasta, ja sen jälkeen mukaan tuli räppäämistä, breakdancea ja graffiti-maalausta. Nämä neljä elementtiä eriytyivät ajan myötä, ja näkyvimmän roolin sai räp-musiikki.
Tässä artikkelissa käydään läpi hiphop-kulttuurin historiaa amerikkalaisesta näkökulmasta. Se on tehnyt hiphopista maailmanlaajuisen ilmiön ja räpistä suosituimman musiikkityylin.
Ensimmäiset äänitetyt hiphop-kappaleet julkaistiin vasta 1970-luvun lopulla.
The Fatback Bandin vuonna 1979 julkaistua kappaletta King Tim III (Personality Jock) on pidetty ensimmäisenä räp-kappaleena.
Samana vuonna julkaistu The Sugarhill Gangin biisi Rapper's Delight on kuitenkin jäänyt paremmin mieleen, sillä se oli kaupallinen menestys ja nousi Yhdysvaltojen singlelistalle ensimmäisenä hiphop-kappaleena.
Kasari ja kaupallistuminen
Hiphop-kulttuuri kehittyi valtavasti 1980-luvulla. Yksi syy oli teknologinen kehitys. Dj:t pystyivät muokkaamaan musiikkia aivan uudella tavalla, eikä soittavia muusikoita välttämättä enää tarvittu.
Samaan aikaan kun räp ja muu hiphop-kulttuuri levisi ympäri maailmaa, Yhdysvalloissa se kohtasi väheksyntää.
Esimerkiksi musiikkikanava MTV ei soittanut alkuun lainkaan mustien artistien musiikkivideoita. Ensimmäinen Grammy-palkinto hiphop-musiikille jaettiin vasta vuonna 1989.
– Räppi haluttiin pitää pois valkoisen populaarimusiikin valtavirrasta. Se murtautui ulos vasta 1980- ja 90-lukujen vaihteessa, Rantakallio sanoo.
80-luvulla alettiin kuitenkin ymmärtää hiphop-kulttuurin kaupallinen merkitys.
Kuuluisin ensimmäinen kaupallinen yhteistyö oli Run-DMC-yhtyeellä Adidaksen Superstar-tossujen kanssa. Mukana markkinoinnissa oli myös hiphop-taiteesta ja graffiteista tyylinsä ammentanut Keith Haring.
Räpissä alettiin ottaa myös entistä näkyvämmin kantaa. Public Enemyn tunnetuimpia kappaleita on Fight the Power vuodelta 1989. Ohjaaja Spike Lee tilasi sen Do The Right Thing - kuuma päivä -elokuvansa tunnuskappaleeksi.
Biisissä yhtye haukkuu mustista rasistisesti puhuneet Elviksen ja John Waynen ja nostaa esiin mustien esitaistelijoita kuten Martin Luther King Jr:n. Nimestä huolimatta bändi ei kehota anarkiaan vaan nousemaan vallan väärinkäyttöä vastaan.
Gangsta-räp ja bling bling
Vielä 1980-luvulla ei ollut päivän selvää, että räpillä voisi tehdä merkittävää uraa.
Tämä kuitenkin muuttui 1990-luvun puoliväliin mennessä, kun räpistä oli tullut Yhdysvalloissa valtava ilmiö ja musiikkityyli kelpasi vihdoin valtavirtaradiokanaville.
Menestys toi menestyjille rahaa, mikä alkoi näkyä pröystäilevänä elämäntyylinä. Räppäreillä oli hienot autot ja päällä design-vaatteet ja näyttävät korut. Syntyi bling bling.
Räpin avulla voitiin totetuttaa amerikkalaista unelmaa eli nousta äärimmäisestä köyhyydestä äärimmäisiin rikkauksiin.
– Jos hiphop olisi syntynyt muualla kuin Jenkeissä, niin en tiedä, olisiko siihen tullut tuota äärimmäisen pröystäilevää kulutusihannetta, Rantakallio pohtii.
Esiin alkoivat nousta myös jengit, joita tosin oli jo ennen hiphopin syntyä. Siihen liittyi muun muassa huumekauppaa ja aseellisia yhteenottoja.
Kiivainta kamppailua käytiin Yhdysvaltojen itä- ja länsirannikon jengien välillä, eikä ilman uhrejakaan jääty.
Vuonna 1996 kovassa nosteessa ollut Tupac Shakur ammuttiin autosta Las Vegasissa. Vajaa vuosi myöhemmin hänen vihamiehensä The Notorious B.I.G. kohtasi saman kohtalon Los Angelesissa.
Inka Rantakallio huomauttaa, että räp-musiikkiin alkoi tulla gangstereitä leikkiviä ihmisiä, joilla ei ollut lainkaan jengiyhteyksiä. Gangsterinä levyt vain myivät paremmin.
Esimerkiksi Dr. Dre on keskiluokkaisesta perheestä, mutta hän on hyödyntänyt ympärillään näkemiään tosielämän tapahtumia musiikissaan.
Rantakallion mukaan yleisö ei tiennyt kaikkien räppäreiden taustoista, ja media osasi ottaa tästä kaiken irti.
– Lehtiä myytiin otsikoilla Tupac Shakurista ja Biggiestä. Tällaiseen sensaatiouutisointiin soveltuvat perinteiset rasistiset ajatukset siitä, että mustat miehet ovat aina väkivaltaisia.
Valkoiset räpissä
Hiphop on juuriltaan mustien kulttuuria, ja valkoisia räppäreitä on alkanut näkyä vasta myöhemmin.
Rantakallion mukaan sen voi jakaa aikana ennen ja jälkeen Eminemin. Hän nousi kuuluisuuteen vuosituhannen vaihteessa.
Ennen sitä menestystä olivat saaneet muun muassa Beastie Boys sekä Vanilla Ice. Jälkimmäistä pidettiin lähinnä tekemällä tehtynä tuotteena.
Eminem kuitenkin otettiin hiphop-yhteisössä avosylin vastaan räppäritaitojensa ansiosta. Hän myös tiedosti hiphopin perinteet ja osasi asemoida itsensä siihen taitavasti.
Vaikka Eminem avasi ovia vakavasti otettaville valkoisille räppäreille, silti heitä on edelleen harvassa.
– Eminem on sanonut, että valkoiset ihmiset ovat vieraita hiphopissa. Jenkeissä moni valkoinen räppäri tunnistaa, ettei hiphop ole valkoisten kulttuuria.
Naisviha ja naisräppäreiden nousu
Hiphop-kulttuuria on syytetty naisten syrjimisestä ja suoranaisesta naisvihasta, misogyniasta.
Rantakallion mukaan tilanne oli räpin alkuaikoina tasa-arvoisempi. Tuolloin näkyviä artisteja olivat muun muassa räp-trio Salt-N-Pepa ja Queen Latifah.
– Tilanne muuttui gangsta-räpin myötä, kun siihen liittyi machokulttuuri ja omaa maskuliinisuutta alettiin rakentaa painamalla naisia alas.
Viime vuosikymmenen aikana tilanne parantui, kun menestyneitä naisräppäreitä alkoi olla entistä enemmän. Tällaisia artisteja ovat esimerkiksi Nicki Minaj, Cardi B, Megan Thee Stallion ja Doja Cat.
Hiphop on Rantakallion mukaan muutenkin kehittynyt suvaitsevaisemmaksi, kun sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä on hyväksytty osaksi kulttuuria. Tästä esimerkki on avoimesti homo räppäri Lil Nas X, josta on tullut maailmanluokan tähti.
Minne hiphop menee?
Räp on tällä hetkellä suosituin musiikkityyli maailmassa. Yhdysvalloissa hiphop ohitti rockin kuunnelluimpana musiikkityylinä vuonna 2017.
Rantakallio uskoo, että räpin nykymenestystä on siivittänyt tyylilajin uusiutuminen ja genrerajojen löyhentyminen.
Nykyisin monet räppärit myös laulavat, ja räppiä kuullaan K-pop-tähdiltä.
– Jos kaikki musagenret olisivat edelleen omissa lokeroissaan, niin räpin suosio ei olisi mahdollista.
Hiphopin ja räpin tulevaisuutta on Rantakallion mukaan lähes mahdotonta ennustaa.
Hän pohtii, tuleeko esimerkiksi yhteiskunnassa päätään nostava äärikonservatiivisuus kuulumaan musiikissa. Tutkija on jo huomannut, että ainakin naisvihamielisyys on jälleen lisääntynyt.
Rantakallio päätyy lainaamaan Mos Defiä vuoden 1999 levyltä Black on Both Sides.
– Hän sanoi, että minne me mennään, niin sinne hiphopkin menee.
Hiphopin 50-vuotista taivalta juhlistetaan Yhdysvalloissa tänä vuonna muun muassa lukuisilla konserteilla ja näyttelyillä.
Pääkonsertti järjestetään perjantaina 11.8. New Yorkin Bronxissa Yankee Stadiumilla, jossa esiintyvät muun muassa Run-DMC, Lil Wayne, Snoop Dogg, Ice Cube, Eve ja Lil Kim.
Katso American Rapstar -dokumentti Yle Areenassa: