Perämeren Iso-Huiturin saaressa kasvaa paljon katajaa. Metsähallitus on lisäksi aikoinaan istuttanut sinne mäntyä ja kuusta. Osittain siksi, että metsän riittämisestä on kannettu huolta, mutta puilla on ollut myös maanpuolustuksellista merkitystä suojan antajana.
Iso-Huiturin saaren korkein kohta on kivirakkaa. Siinä seisoo iso komea kivinen rakennelma, jonka arvioidaan olleen niillä sijoillaan jo 1300-luvulta saakka.
Piispankiveksi kutsuttu rakennelma on Suomen vanhimpia merimerkkejä. Mereltä sitä ei kuitenkaan enää näe, sillä aikojen saatossa maa on kohonnut ja pitkulaisesta luodosta on kasvanut metsäinen saari.
Kivipyramidin sivujen pituus on kuusi metriä ja korkeus ollut kolmisen metriä. Kivet rakennelmaan on ilmeisesti kerätty luodolta.
Kemiläinen tutkija ja kirjailija Juha Ylimaunu kävi ensimmäisen kerran Iso-Huiturissa jo nuorena poikana. Jo silloin jykevä kivinen rakennelma kiinnosti häntä.
– Professori Kyösti Julkun tutkimuksen mukaan vuonna 1346 Uppsalan ja Turun piispat, joiden molempien nimi oli Hemming, tapasivat Kalixin saaristossa ja Torniossa ja sopivat etupiirirajoista, Ylimaunu kertoo.
Kyse oli siis verotus- ja lohioikeuksista.
Miksi rakennelma on niin iso?
1700-luvulla raja siirtyi etelämmäs, ja rajapyykki menetti tämän merkityksensä. Ylimaunun mukaan Piispankivestä tuli tuntematon kohde, joka unohtui historian saatossa.
Kalastajat ja merenkulkijat kuitenkin tiesivät rakennelman.
– Kalastajien perimätiedon mukaan Piispankivi on ollut verotusraja.
Yksi asia, mikä Ylimaunua vaivaa on, miksi Piispankiveksi kutsuttu rakennelma on niin iso.
– Kaikkialla muualla rajamerkit ovat muutaman kiven latomuksia.
700 vuotta solmitun Pähkinäsaaren rauhan aikana Ruotsi ja Novgorod kiistelivät Perämeren rannikon ja verotuksen omistuksesta, sillä raja oli sovittu vain Laatokalta Pohjanlahdelle Pyhäjoen tienoille, Pohjoisen kiistat jätettiin Pähkinäsaaressa sopimatta.
– Käsitykseni mukaan suurella vaivalla tehdyn Piispankiven tehtävänä oli symbolisesti osoittaa Ruotsin ja läntisen Rooman kirkon valta-asema 1340-luvulla. Se osoitti Novgorodille koko Pohjanlahden kuuluvan Ruotsiin ja läntiseen kirkkoon, Ylimaunu pohtii.
Vähän tutkittu muinaismuisto
Metsähallituksen vene starttaa Puotikarista. Matkan tarkoituksena on tutkia Piispankiveä tarkemmin.
– Meillä on mukana tarkkuusgps-laite, jolla teemme mittauksia kivistä. Yritämme muun muassa selvittää kuinka paljon kiviä sen rakentamiseen on käytetty, kertoo Tornionlaakson museon johtaja Titta Kallio-Seppä.
Hänen mukaansa Piispankiveä eivät ole professori Kyösti Julkun lisäksi juuri muut tutkineet.
– Arkeologisia tutkimuksia ei ole tietääkseni tehty. Tällaiseen muinaismuistolailla suojattuun jäännökseen voidaan tehdä kajoamattomia tutkimuksia, kuten mittauksia. Jos tähän haluttaisiin kajota, niin tutkimukseen pitäisi hakea erityistä lupaa, hän selventää.
Maallinen, mutta samalla pyhä
Tutkimusretkellä mukana on sekalainen seurakunta: Metsähallituksen väkeä, Tornionlaakson museon tutkijoita sekä Juha Ylimaunu ja arkkitehti-valokuvaaja Seppo Rintala, joiden ansiosta tutkimusretki on saatu toteutettua.
Koska kyse on Piispankivestä, mukaan lähtee myös Oulun hiippakunnan piispa Jukka Keskitalo, joka on kotoisin Torniosta.
– Piispankivi on monella tavalla merkittävä paikka. Oulun hiippakunta on Turun hiippakunnan perillinen sen pohjoisosien kautta.
Vaikka Piispankivessä on kyse varsin maallisista asioista: rajasta ja lohen kalastusoikeuksista, kokee Keskitalo paikan myös jollain tavalla pyhänä paikkana.
– Se on muisto siitä ajasta, kun kristinusko levisi Suomessa pohjoiseen. Täällä ollaan Oulun hiippakunnan ja Suomen kirkollisen elämän juuristossa, hän pohtii.
Edit 17.8. klo 14.10 Tekstiin muutettu Tornionlaakson museon nimi nykymuotoon. Nimessä oli aiemmin ”maakuntamuseo”, nykyisin ”museo”.