– Te olette etuajassa, Aki Kaurismäki murahtaa astuessaan omistamaansa Buenos Aires -kapakkaan Helsingin keskustassa.
Haastattelun on määrä alkaa kohta, mutta Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvaohjaaja kertoo tarvitsevansa vähän aikaa heräämiseen. Hän marssii tiskille, tilaa valkoviinin ja astuu sen kanssa terassille tupakoimaan.
Kaurismäki antaa haastatteluja harvoin. Tällä kertaa syynä on Kuolleet lehdet -elokuvan saapuminen Suomen valkokankaille. Hiekkapuhaltaja Holapan (Jussi Vatanen) ja kauppa-apulaisena työskentelevän Ansan (Alma Pöysti) rakkaustarinaa on odotettu siitä asti, kun se voitti Cannesin elokuvajuhlilla ”pronssia” eli juryn palkinnon.
Kun ohjaaja on valmis, hän istuu pöytään. Pyydämme hiljaisuutta tv-kameran takia.
– Tämä on syvähaastattelu... eli syvä hiljaisuus, Kaurismäki sanoo ja hymyilee varovasti.
Erä tennistä
Kaurismäen haastatteleminen on kuin tennistä pelaisi. Hän puhuu elokuviensa hahmojen tavoin – lyhyesti, harkitusti ja hauskasti. Ennen muuta hänen vähät sanansa tuntuvat sisältävän kaiken oleellisen.
Mikä jaksaa vieläkin innostaa elokuvanteossa?
– Elokuvahulluudesta en pääse eroon, koska kirjailijaksi musta ei ollut.
Miksi halusit nostaa alkoholin näin isoon rooliin tässä elokuvassa?
– Muuten siitä olisi tullut lyhytelokuva.
Mitä ajattelet uudesta elokuvastasi?
– Sanoisin, että 45 vuoden harjoittelun jälkeen se alkaa pikku hiljaa näyttää elokuvalta.
Uutta intoa vai joutsenlaulu?
Kuolleet lehdet on tähän mennessä palkittu Cannesissa ja valittu vuoden parhaaksi elokuvaksi kansainvälisten kriitikkojen äänestyksessä, minkä lisäksi se on jo ennen ensi-iltaansa kerännyt täydet katsomot Sodankylän elokuvajuhlilla, Espoo Cinéssä ja Kaurismäen omassa elokuvateatterissa Karkkilan Kino Laikassa.
– Ei mulla muita tarinoita ole kuin se ehkä maailman vanhin tarina, että hyvä nainen pelastaa hulttiomaisen mutta hyväsydämisen miehen, Kaurismäki sanoo.
Ohjaaja on kutsunut elokuvaa työläistrilogiansa neljänneksi, kauan kateissa olleeksi osaksi. Trilogian aiemmat osat ovat Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990).
Kuolleet lehdet on tuttua Kaurismäkeä, mutta samalla sen kuvissa tuntuu olevan uutta virtaa. Mistä tämä uusi potku tulee?
– Joutsenlauluhan tämä on. Sitten kun viimeisiä viedään, niin ei ole aikaa tuhlattavaksi.
Alkoholismi ei ole enää (pelkkä) vitsi
Varjoja paratiisissa -elokuvassa on kohtaus, jossa Nikander (Matti Pellonpää) kysyy ystävältään Melartinilta (Sakari Kuosmanen), miksi tämä juo. Vastaus on kaurismäkeläisen lakoninen sutkaus.
– Alkoholista tulee hyvä olo ja asiat tuntuvat luistavan.
Alkoholi on pitkään ollut Kaurismäen elokuvissa, niin kuin suomalaisessa kulttuurissa muutenkin, kevennys ja kaskujen aihe.
Nyt kellossa on toinen ääni. Kuolleissa lehdissä päähenkilön alkoholismi on elokuvan keskeinen konflikti.
Ohjaajan oma suhde alkoholiin on toisinaan noussut esille hänen haastattelujensa yhteydessä. Cannesin elokuvajuhlilla hän vitsaili halunneensa tehdä elokuvan alkoholismista, koska se on hänelle niin vieras aihe.
– Täytyyhän siinä tarinassa olla jotain mutkia matkassa. Tällä kertaa se oli alkoholi, hän sanoo nyt.
Mutta mitä hän halusi elokuvallaan sanoa alkoholista tai alkoholismista?
Kaurismäki vakavoituu. Hän pitää pitkän tauon ennen kuin vastaa.
– Älkää juoko.
”Olen oppinut ammattini”
Rakkaus elokuviin on asia, joka näkyy Kaurismäen elokuvissa ja kuuluu hänen puheissaan. Ohjaaja kertoo käyneensä äsken terassilla pitkän keskustelun, jossa käytiin läpi elokuvan historia Ben Hurista Barbenheimeriin. Barbieta tai Oppenheimeria Kaurismäki ei ole nähnyt, mutta elokuvateatterin pyörittäjänä hänen käsityksensä on, että ne ovat ihan hyviä elokuvia.
Kuolleet lehdet -elokuvan kohtauksissa nähdään valtava määrä elokuvajulisteita. Niistä juna-asemalla tapahtuvasta kohtaamisesta syttyvästä kielletystä rakkaudesta kertova brittiromanssi Lyhyt onni (1945) oli Kaurismäelle malliesimerkki siitä, mitä hän halusi tehdä.
– Yritin vähän kopioida sitä ajatusta, että miten pienestä elokuvan voi saada aikaan. Mies, nainen ja raitiovaunu, suurin piirtein.
Kuolleet lehdet onkin kaurismäkeläisen minimalismin oppitunti. Sen hallittu kerronta tuntuu vielä uskomattomammalta, kun Kaurismäki kertoo, että yhtä kohtausta lukuun ottamatta kaikki on kuvattu yhdellä otolla.
– En ota edes varo-ottoja enää.
Elokuvan kuvauksiin osallistuneet ensikertalaiset kertovat Kaurismäen huolellisuudesta. Hän etsii jokaiselle kuvassa näkyvälle esineelle millintarkan paikan. Kun kaikki on kohdallaan, kamera käy, tilanne on hetkessä ohi ja kohtaus purkissa.
Oliko Kaurismäellä tämän elokuvan kanssa sellainen olo, että hän oli jonkin uuden äärellä?
– Mulla oli sellainen olo, että olin oppinut ammattini. Pelkistäminen on kaiken taiteen äiti. Mitä enemmän pelkistät, sitä puhtaampaa se on. Kysykää vaikka Hemingwayltä. ”Jätä turhat lauseet pois.” Tällä kertaa mä onnistuin siinä.
Karkkilan oraakkeli
Useammin Kaurismäki pääsee puhumaan muusta kuin elokuvista. Vahvat mielipiteet ja siekailemattomuus niiden kertomiseen ovat tehneet hänestä mediassa eräänlaisen oraakkelin, jolta voi kysyä mitä tahansa.
Ohjaajan elokuvat ovat olleet 2000-luvulla entistä kantaaottavampia. Myös Kuolleet lehdet peilaa aikaansa. Elokuvassa radiosta tulee uutisia Ukrainan sodasta ja iso osa sivuosien duunariroolien näyttelijöistä on maahanmuuttajataustaisia.
– Mä vain tunsin hyviä näyttelijöitä. Heidän kansalaisuutensa ei merkitse minulle mitään. En mä oo mitään tällaisia ajatellut. Mä en ylipäätään ajattele paljon mitään, Kaurismäki kiertelee.
Huomautan, että Kaurismäen kahden edellisen elokuvan (Toivon tuolla puolen, 2017 ja Le Havre, 2011) aiheena on ollut nimenomaan Eurooppaan suuntautuva siirtolaisuus.
– No on siinä se tietysti. Niissä elokuvissa oli aika kärkevääkin kommentointia siitä aiheesta, joka suuresti rasittaa ihmisen mieltä. Mutta tässä sitä ei ollut. Mä vain palkkasin vanhoja kavereita.
Suomen poliittinen tilanne saa Kaurismäeltä pyyhkeitä.
– Meillä on epäilemättä surkein hallitus sitten vuoden 1917, jolloin ensimmäinen hallitus muodostettiin. Jos nyt sanotaan tää ihan selkeällä lauseella, niin köyhät kyykkyyn ja rahat pörssiyhtiöille, mistään muusta ei ole kysymys.
Uusi elokuva tekeillä - ”jos kunto kestää”
Kaurismäki yllätti Cannesissa kertomalla suunnittelevansa jo seuraavaa elokuvaansa. Pöysti ja Vatanen esittäisivät taas pääosat, ja elokuva valmistuisi kahden vuoden päästä. Nyt hän on epäilevämpi.
– Aikataulu pitää, mutta toinen kysymys on kestääkö kunto. Puhun nyt ihan fyysisestä kunnosta, en henkisestä. Henkinen on ihan okei.
Mistä seuraava elokuva tulee kertomaan?
– Sitä ei varmaan koskaan tehdä. Se jääköön salaisuudeksi.
Kaurismäki on pitkään hiljaa. Sitten hän lisää:
– Se olisi ollut slapstick-komedia.
Ohjaaja pitää taas tauon. Kun hän jälleen puhuu, kuuluu hänen sanoissaan häivähdys innostusta.
– On mulla jotain ideoita. Jos mä tästä tokenen jaloilleni, niin varmaankin teen sen. Mutta en vähään aikaan.
Katso myös: Aki Kaurismäen elokuvat Yle Areenassa.