Helsingin koilliskulmassa, nykyisen Alppikylän täyttömäen tietämillä, oli vuosikymmenten ajan suuria sorakuoppia.
Näille kuopille syntyi 1940- ja 50-lukujen taitteessa romaniväestön asuttama leiri, jota voi nykytermein kuvailla slummiksi. Asumukset olivat parakkeja, pahvihökkeleitä ja vanhoja junanvaunuja. Sähköstä, juoksevasta vedestä tai lämmityksestä ei ollut puhettakaan.
Lämmin ruoka keitettiin spriikeittimellä tai nuotiolla. Tulipaloja syttyi usein.
Pimeän viinan myynti oli leiriläisille tärkeä tulonlähde. Helsinkiläiset ajoivat iltaisin ja öisin Alppikylään ostamaan viinapulloja. Poliisit tekivät alueella ratsioita harva se yö.
Rauha Ärling muistaa Alppikylän romanileirin varhaislapsuudestaan. Hänen lapsuudenkotinsa oli Puistolassa sijainnut kolkko röttelö, mutta perheellä oli jonkin aikaa myös Alppikylän leirissä vanha junavaunu.
Malmin seutu ja Alppikylän soramontut olivat olleet perinteistä romanien leirialuetta jo Suomen itsenäisyyden alkuvuosista, mutta sotien jälkeen alkanut ajanjakso on se, mistä osaltaan juontaa tunnettu sanapari ”Malmi ja mustalaiset”. Nykyisin mustalainen-sanan käyttämistä pidetään usein halventavana, mutta esimerkiksi Rauha Ärling puhuu itsestään Malmin mustalaisena.
1940- ja 50-lukujen taitteessa romanien määrä alueella kasvoi nopeasti. Syistä merkittävin oli Karjalan evakkojen asuttaminen.
Malmilla oli jotain romaniperheitä jo 1930-luvulla, mutta sotien jälkeen heitä tuli alueelle merkittävästi lisää. Hugo Sundströmin kuvassa romaniperhe elää arkeaan Malmilla toukokuussa 1930.
Karjalan evakot saapuivat kaupunkiin
Talvisodan jälkeen vuonna 1940 noin 430 000 suomalaista joutui lähtemään Karjalasta evakkoon. Heidän joukossaan oli yli tuhat romania.
Valtaosa evakoista pääsi palaamaan koteihinsa, kun Suomi valtasi menettämiään alueita jatkosodassa takaisin. Romanit eivät kuitenkaan palanneet entisille asuinsijoilleen. Vain harvalla romanilla oli pysyvä asunto Karjalassa.
Tammikuusta 1940 alkaen evakkoromaneja alkoi saapua Helsingin lähistölle. Monet ajattelivat suuren kaupungin antavan mahdollisuuden kaupankäyntiin, käsitöiden myymiseen, povaamiseen ja muihin perinteisiin romanien elinkeinoihin.
Romanit saivat kuitenkin tylymmän vastaanoton kuin muut evakot eikä sopeutuminen ollut helppoa. Sodan lisäksi teollistuminen ja kaupungistuminen mullistivat Suomen romanien perinteisen elämäntavan.
Sotien jälkeistä Suomea vaivasi ankara asuntopula: erityisesti kaupungeissa useampi kuin joka kymmenes oli vailla asuntoa. Viranomaiset ohjasivat pääkaupunkiseudulle saapuneita romaneja taajamien laitamille.
Helsinkiin oli liitetty vuonna 1946 laajoja maa-alueita kaupunkia ympäröineestä Helsingin maalaiskunnasta. Maalaiskunnan entisestä keskustaajamasta Malmista tuli lyhyessä ajassa Helsingin romanien tärkein keskus.
Osa romaneista asui heikkokuntoisissa taloissa ja esimerkiksi hylätyissä kioskirakennuksissa eri puolilla Malmia, mutta merkittävä osa heistä joutui leiriytymään Alppikylän soramonttujen slummeissa jopa kylmien talvien yli.
Helsingin kaupunki järjesti soramontulle parakkeja ja käytöstä poistettuja junavaunuja. Teltoissa, parakeissa ja purkutaloissa asuminen johti väistämättä sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin ja syrjäytymiseen.
Rauha Ärlingin ensimmäinen koti oli kolkko, käytännössä purkukuntoinen mökki Puistolan Suuntimotiellä. Mökissä oli yksi huone, hella, sänky ja pöytä.
Malmin leiri elää Alppikylän nimistössä
Alppikylän romanileiri ei ollut ainoa laatuaan: samankaltainen alkeellinen leiri syntyi 1950-luvun alussa Espoon ja Helsingin rajamaille Mäkkylään.
Nykyisen Komendantinmäen juurella sijainneessa leirissä asui enimmillään jopa pari sataa ihmistä.
Muusikko Remu Aaltonen asui puolestaan osan lapsuudestaan hylätyssä junanvaunussa nykyisen Vantaan Ruskeasannan metsissä ja kävi koulua Malmilla.
Mäkkylän leirillä vietti ensimmäiset elinvuotensa Taisto Lundberg, josta tuli myöhemmin tunnettu muusikko ja Hortto Kaalo -yhtyeen perustajajäsen. Myöhemmin Lundberg oli keskeinen tekijä leirin paikkaa osoittavan muistolaatan hankkimisessa.
Alppikylän leiriltä ei muistolaattaa löydy. Leirin jäljet on muutenkin häivytetty taivaan tuuliin.
Aluetta halkovan Tattariharjuntien itäpuolella on kuitenkin kadunnimiä, joiden aihepiiristä saa vihiä alueen historiasta.
Pitsinvirkkaajankatu, Hevosmiehenkatu ja Kengityssepänpolku ovat kumarrus alueen romanimenneisyyden suuntaan, kertoo Helsingin kaupungin nimistönsuunnittelija Johanna Lehtonen.
Kaupungin nimistötoimikunta päätyi vuonna 2004 esittämään Alppikylän eteläosaan romanikulttuuriin liittyviä kadunnimiä.
Kadunnimiin päätyneiden ammattinimikkeiden valinnassa konsultoitiin Romaniasiain neuvottelukunnan edustajaa.
Aihepiiriin liittyy myös Tattarikatu, joka liittää Alppikylän nimistön viereiseen Tattarisuohon. Tattari (ruots. tattare) on romanien vanha, kansanomainen nimitys ajalta, jolloin romanien luultiin olevan peräisin Itä-Euroopasta.
Malmin-Alppikylän ja Mäkkylän romanileirit hajotettiin lopullisesti 1950-luvun puolivälin tietämillä.
Romaneille osoitettiin vanhoja, jopa purkukuntoisia asuntoja eri puolilta Helsinkiä, esimerkiksi Malmilta, Tapanilasta, Pukinmäestä Vallilasta, Kumpulasta sekä Konalan ja Pitäjänmäen seudulta. 1960–70-luvuilla tuhansia romaneja muutti muiden suomalaisten tavoin Ruotsiin.
Romanien surkeisiin asumisolosuhteisiin oli kiinnitetty huomiota jo vuosien ajan, mutta vasta 1960-luvun lopulla romanien tilanne alettiin Suomessa nähdä rotusorto- ja ihmisoikeuskysymyksenä.
Laillistettua rotusortoa
Surkeissa oloissa elävien romanien lapsia oli jo pitkään sijoitettu lastenkoteihin.
Tällä toiminnalla oli aihetta tutkineen historian professori Panu Pulman mukaan kaksi päätarkoitusta: näin saatiin suojelun tarpeessa olevat lapset yhteiskunnan hoitoon, mutta samalla kasvatettiin romanilapsia valtaväestön elämäntapaan ja kulttuuriin.
Vuosikymmenten aikana satoja romanilapsia sijoitettiin Mustalaislähetyksen (nykyinen Romano Missio) perustamiin lastenkoteihin, joiden toimintaa sosiaaliministeriö rahallisesti tuki. Tätä on pidetty osoituksena rasistisesta assimilaatiopolitiikasta, jossa romanien tapoja, kieltä ja kulttuuria on pyritty kitkemään valtion rahoituksella.
Vielä 50-luvun puolivälissä valtioneuvoston perustama Mustalaiskomitea ehdotti raportissaan romanien keskittämistä työsiirtolan tapaisiin leireihin. Tätä Panu Pulma luonnehtii synkäksi, apartheidia muistuttavaksi ajanjaksoksi.
– Suomessa 60-luvun alkupuolelle saakka yleinen näkemys romaneista oli sekä poliitikkojen että virkakoneiston tasolla selkeästi rasistinen. Romaneja pidettiin väestöryhmänä, joka geneettisten ja erilaisten opittujen ominaisuuksien vuoksi on heikommassa asemassa ja tavallaan itse syyllinen surkeaan tilanteeseensa.
1960-luvun puolivälin jälkeen romanien yhteiskunnalliseen asemaan alettiin eri poliittisten ryhmien taholta vaatia parannusta. Keskeiseksi nähtiin romanien aseman parantaminen ja tämän kytkeminen osaksi hyvinvointivaltiopolitiikkaa. Romanit itse aktivoituivat poliittisesti ja alkoivat vaatia oikeuksiaan.
Romaniperheille hankittiin valtion tuella asuntoja eri puolilta Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua ja hiljalleen myös Malmin leimallinen asema romanien keskustaajamana hälveni.
Sanapari ”Malmi ja mustalaiset” elää silti edelleen kansalaisten muistissa. Osaltaan mainetta piti yllä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan 1980- ja 90-luvuilla esittämät tv-sketsit, joissa kuvattiin romanihahmoja liioitellun stereotyyppisellä tavalla ja Malmikin tuli mainituksi.
Myöhemmin, tultuaan kansanedustajaksi Petelius on esittänyt Suomen romaniyhteisölle sketseistä anteeksipyynnön.
Sanaparin merkitys ei kuitenkaan ole yksiselitteisen kielteinen. Tämän Rauha Ärling sanoo selvästi, ylpeyttä äänessään.
– Me olemme Malmin mustalaisia. Eikä hävetä sitä koskaan!
Kirjalliset lähteet: Jere Jäppinen (toim.) Varokaa mustalaisia! – väärinymmärryksen historiaa – Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria (Helsingin kaupunginmuseo 2009), Riikka Tanner ja Tuula Lind: Käheä-ääninen tyttö (Tammi 2009), Mariitta Hämäläinen: Malmin mustalaiset jäivät kansakunnan muistiin (MaTaPuPu-albumi 2022).