Kun ohjaaja Pauliina Punkki oli pikkutyttö Torniossa, hän pääsi joskus keväisin isänsä mukana syömään kananmunia, joissa oli mätiä päällä. Niitä tarjoilivat kaupungin hienoimmat tarjoilijat kaupungin hienoimmassa hotellissa. Kutsun sinne saivat vain tärkeimmät.
Pikku-Pauliina oli hyvä seuralainen aikuisten tärkeissä tilaisuuksissa. Hän osasi erinomaisesti leikin nimeltä Hiljainen kivi: hän näkyi vain silloin, kun pyydettiin ja osasi vastata, kun kysyttiin kenen tyttöjä sitä ollaan.
Hän tarkkaili ja katseli ihaillen sitä itsevarmuutta, jolla pyöreämahaiset, vanhat miehet puhuivat ja tekivät päätöksiä aivan liian kireissä puvunpaidoissaan.
– Ei ole varmaan sattumaa, että olen päätynyt elokuva-alalle. Ihmisten tarkkailu on jo pienestä pitäen kiinnostanut minua, kaikki se sanaton viestintä, Punkki sanoo.
Nyt Punkki on jo aikuinen nainen, elokuvaohjaaja. Hän seisoo rovaniemeläisen elokuvateatterin edessä ja häntä jännittää. Hiljainen kivi hän ei silti enää ole.
”Eivätkö asiat oikeasti ole muuttuneet?”
Kun Kittilän kunnallispolitiikassa alkoi kuohua, Punkin mieleen palasivat omat lapsuuskokemukset.
– Kun aloin seurata Kittilän tapahtumia, päällimmäisenä tunteena oli hämmästys. Mietin, eivätkö asiat oikeasti ole millään tapaa muuttuneet sitten 1980-luvun.
Elokuvantekijälle ja dokumentaristille tilanne oli herkullinen.
– Kittilä oli tietoisesti palkannut erittäin älykkään, ansioituneen naisen kunnanjohtajaksi. He olivat selvästi halunneet uudistusta, mutta mikä siinä sitten meni vikaan. Siihen halusin selvyyttä.
Syntyi lokakuussa ensi-iltansa saava dokumenttielokuva Lumipalloefekti.
Ohjaaja itsekin muutti Kittilään
Ensimmäisen kerran Punkki tarttui kameraan vuonna 2018, kun Rovaniemen hovioikeudessa käsiteltiin vielä Jouni Palosaarta koskenutta lahjusepäilyä. Kittilä-jupakka sai alkunsa vuonna 2012, joten Punkki lähti dokumentin tekoon takamatkalta.
Syksyllä 2018 hän muutti tyttärensä kanssa Kittilään. Motivaationa oli ottaa selkoa ja ymmärtää.
Jonkun hermoihin tämä elokuva on ilmeisesti tökkinyt.
Pauliina Punkki, elokuvaohjaaja
Kaikkien kuvattavien kohdalla luottamus ei syntynyt heti, jos vieläkään.
– Monet ovat kokeneet median toiminnan tässä asiassa aika ikävänä. Oli silti ihanaa, kun ihmiset kuitenkin luottivat ja puhuivat. Joillekin nämä keskustelut olivat ensimmäinen mahdollisuus käydä kaikki ajatukset läpi.
Punkki ymmärtää myös kohtaamansa epäluulon.
Suoraa uhkailua hän ei ole kokenut, mutta joidenkin paikallisten käytös on silti yllättänyt.
– Tiedän, että elokuvan mahdollisille yhteistyökumppaneille on soiteltu puheluita. Ja sen jälkeen se yhteistyö on kariutunut.
Punkin mielestä soittojen tuomat käänteet olivat ennen kaikkea mielenkiintoisia.
– Jonkun hermoihin tämä elokuva on ilmeisesti tökkinyt. Suomi on pieni maa, ja joillakin ihmisillä on paljon verkostoja eri paikkoihin.
Punkki viittaa Kittilään liittyviin oikeudenkäynteihin, joissa syyttäjät ovat puhuneet paljon hyvä veli -verkostoista ja rakenteellisesta korruptiosta.
– Ei korruptiokaan ole välttämättä kovin selkeä asia, sitä että saa vaikkapa puhtaasti rahallista etua.
Se voi olla Punkin mukaan myös palveluksia tai puhelinsoittoja, ja ylipäänsä sitä että käyttää valta-asemaansa väärin.
– Olisi selkeämpää, jos voisimme läpinäkyvyydellä kytkeä sen kaiken pois. Suomalaiset kehuvat olevansa rehellistä kansaa, mutta olemmeko me?
Punkki myös ymmärtää pohjoiselle luonteenomaisen epäluulon etelän paremmintietäjiä kohtaan.
– Ymmärrän hyvin sen paikkakuntaylpeyden. Sen asenteen, ettei kenenkään tarvitse tulla tänne kertomaan, miten asiat tehdään. Toisaalta joskus kaikki se asenne voi kääntyä myös itseään vastaan.
Haen isompia kaaria, en syyllisiä
Pauliina Punkki, elokuvaohjaaja
Kaikesta huolimatta elokuva ei Punkin mukaan ole tutkivaa journalismia, vaikka dokumentaarisen elokuvan tekeminen vaatiikin samoja metodeja.
– Minä lähestyn asioita taiteen näkökulmasta. Haen isompia kaaria, en syyllisiä. Tarkoitus on ihmetellä asioita. On vain mielenkiintoista, jos se ihmettely koetaan vaaralliseksi. Elokuvien hienous piilee siinä, että ne voivat herättää erilaisia ajatuksia, myös se mikä tulee esille kuvien välissä.
Kittiläläiset pääsevät ääneen, entinen kunnanjohtaja ei halunnut
Sisällä rovaniemeläisen elokuvateatterin salissa punaiset penkkirivit ammottavat vielä tyhjinä. Punkki on siellä nyt yksin, tällä kertaa kameran edessä.
Elokuvan ennakkonäytöksiä järjestetään syksyllä muutamia, pääosin pohjoisessa.
Ensi-iltansa elokuva saa lokakuussa, ja myös kittiläläisillä on mahdollisuus nähdä elokuva ennakkoon.
– Vähän mietityttää, tuleeko sinne ketään ja mitä mieltä he tästä elokuvasta ovat.
Elokuvassa äänessä ovat pääasiassa juuri kittiläläiset.
– Tarjosin kaikille mahdollisuuden puhua, mutta kaikki eivät toki halunneet, eikä kaikkea dokumentissa tietysti nähdä, Punkki sanoo.
Koko jupakkaa Punkki on yrittänyt tarkastella samalla tavoin kuin pikkutyttönä, hieman sivusta silmäillen mutta imien silti kaiken.
– Onhan tämä koko jupakka hieman surullinen. Varsinkin kun joidenkin mielestä tämän olisi voinut lopettaa jo hyvissä ajoin, ennen kuin homma paisui.
Punkki uskoo, että riidat ja oikeudenkäynnit tulevat vaikuttamaan kittiläläisiin ja kaikkiin, jotka jupakkaan jollain tavalla liittyvät vielä hyvin pitkään, vielä heidän lapsiinsa ja lapsenlapsiinsakin.
– Jos tästä ei pääse yli, se katkeruus, jossittelu ja menneeseen katsominen lamauttaa. Eikä tämä Kittilän tapaus varmasti ole ainutlaatuinen, ei Suomessa, eikä maailmalla.
Punkki toivoisi elokuvan herättävän ihmiset, myös ne hiljaiset kivet.
– Itse olen oppinut tätä tehdessä, että kenelläkään ei ole varaa jäädä hiljaa. Jos näet vääryyttä tai huonoa kohtelua ja jätät puhumatta, niin hiljaisuuskin on silloin mielipide ja kannanotto.
Se on Punkin mukaan asia, jossa meitä kaikkia testataan aivan joka päivä.
– Puutummeko, toimimmeko vai olemmeko vain hiljaa? Uskalletaanko olla eri mieltä, vai onko helpompaa vaan mennä muun joukon mukana?