Palomies Sami Viero on Lapin pelastuslaitoksen jälkipurkuvastaava. Se tarkoittaa sitä, että raskaan keikan jälkeen keskustellaan mieltä kaihertavista asioista – ennen kuin ne pääsevät pahenemaan jopa traumaksi asti.
Lapissa on pyritty puuttumaan kuormittaviin tilanteisiin aiempaa herkemmin. Noin kolmen vuoden ajan Lapin pelastuslaitoksella on ollut jopa ohje aloittaa jälkipurku aina, jos siihen on vähänkään tarvetta.
– Kun tietyt kriteerit keikoilla täyttyy, tilannekeskuksessa käynnistetään purku. Jos joku sitä pyytää tai muuten työkaveri huomaa, että jutut pyörivät siinä keikassa, niin sitten asiaan puututaan, Viero sanoo.
Vieron mukaan ennen näistä asioista ei juurikaan puhuttu. Nykyisin jälkipurku on suhteellisen yleisessä käytössä. Syynä ovat usein rankat tilanteet töissä, erityisen vaikeat pelastustilanteet tai kuolleiden käsittely onnettomuuspaikalla.
– Meillä Lapissa varsinkin tulee tuttuja vastaan pienillä paikkakunnilla. Sitten tietysti aina ovat lapsipotilaat. Sitten, kun on riittävän iso ja monimutkainen onnettomuus, että ainahan se ei vaadi sitä, että siellä olisi tapahtunut joku ihan kauhea asia.
Eri aistit voivat aiheuttaa takaumia
Tilanne saattaa myös jäädä kaihertamaan, vaikka se ei juuri sillä hetkellä tuntuisi pahalta. Vieron mukaan pelastusalalla on hyvin harjoitellut, selkeät rutiinit, joiden mukaan toimitaan lähes robottimaisesti.
– Mutta aistithan kerää silti koko ajan dataa, ja sitten jälkijättöisesti sieltä voi tulla joku triggeri. Esimerkiksi jos aamukaste tuoksuu samalta kuin jossain keikkapaikalla, niin ne muistikuvat tulevat mieleen.
Myös päivystävä palomestari Timo Nyholm kertoo joidenkin aistiärsykkeiden helposti muistuttavan tiukoista tilanteista aikaisemmilla keikoilla.
– Joskus tietyt paikat ja tietyt äänet ja tuoksut tuovat mieleen muistoja jostain tehtävästä, missä on ollut menehtyneitä tai vakavasti loukkaantuneita. Kyllähän ne aika ajoittain nousee mieleen semmoiset tehtävät.
Asenteet ovat muuttuneet
Vielä toisessa maailmansodassa henkisiä vammoja vähäteltiin ”mielen heikkoudeksi”. Sen sijaan nykyään puhutaan esimerkiksi posttraumaattisesta shokkireaktiosta. Samoin pelastusalalla asenteet ovat muuttuneet ymmärtävämmiksi.
Nykyisin ymmärretään, että karski pelastaja ei ole tehty kivestä, ja jokaisella voi olla heikko hetki tai kohta. Mutta Sami Vieron mukaan vielä ei olla päästy riittävän pitkälle tässä suhteessa.
– Siitä ei ole kovin kauan, kun kautta valtakunnan paloasemilla puhuttiin, että joka ei keikkoja kestä, niin on väärässä työpaikassa. Se ajatusmalli on lähtenyt pikkuhiljaa muuttumaan. Ei ole päästy vielä perille, mutta oikeaan suuntaan ollaan menossa.
Myös Timo Nyholm kokee, että kulttuuri on kehittynyt oikeaan suuntaan.
– Meidän porukat alkavat tiedostaa, että tässä ollaan hyvän asian kanssa tekemisissä. Monta kertaa omassa porukassa kun ollaan, niin joku kertoo oman esimerkin jostain keikasta ja aletaan avoimesti puhua omista tunteista ihan työvuoron kesken.
Nyholmin mukaan jälkipurku ei välttämättä auta joka kerta, mutta se on tarvittaessa alku pidemmälle prosessille.
– Tämä on jatkumo, jossa voimme mennä astetta pidemmälle, ja myös työpsykologin puheille. Se on tilaisuus, että saadaan homma käyntiin. Tilaisuuden lopuksi myös kysellään henkilöstöltä, että onko apu ollut riittävää vai jatketaanko avun antamista.