REYKJAVIK
Islannissa pidettiin joitakin vuosia sitten epätavalliset hautajaiset. Okin kilpitulivuoren laelle kokoontuneen saattoväen joukossa oli Islannin pääministeri ja totta kai vainajan lähiomaisia, glasiologeja eli jäätikkötutkijoita. Vainaja oli Okjökull, Okinjäätikkö.
Jäätikkö elää, kun siihen tiivistyy talvisin enemmän massaa kuin siitä kesäisin sulaa. Massa, painovoima ja kitka saavat jään virtaamaan. Liike tekee jäätiköstä jäätikön, ei pinta-ala.
Islannin ilmatieteen laitoksen glasiologi Oddur Sigurðsson oli havainnut jo lähes vuosikymmen sitten, että Ok oli lakannut liikkumasta. Jäätä oli yhä mutta painoa liian vähän. Jää oli kuollutta.
Ok menetettiin ilmastonmuutokselle ensimmäisenä Islannin sadoista jäätiköistä, ja sitä on seurannut jo moni muu. Tutkijat laskevat, että suurimmistakin jäätiköistä on kahden vuosisadan päästä jäljellä vain rippeitä, ellei ilmastonmuutosta saada kuriin.
Jään ja tulen maaksi kutsutussa Islannissa muutos mullistaa myös maan sisällä jylläävien vulkaanisten voimien toimintaa ja nostaa kysymyksiä siitä, miten maan kymmenet tulivuoret vastaisuudessa käyttäytyvät.
Okin laelle kiinnitetyssä muistolaatassa on viesti tuleville sukupolville. Ne tietävät, pysäyttikö ihmiskunta ilmastonmuutoksen vai ei.
Islannin kaikkien jäätiköiden sulaminen tarkoittaisi senttimetriä maailman merien korkeuteen. Se on jo noussut sadassa vuodessa 20 senttiä, josta puolet 30:n viime vuoden aikana. Pintaa nostaa jäätiköiden vesien lisäksi se, että lämmetessään merivesi laajenee.
Islannissa lisäsentti merenpintaan ei kastelisi jalkoja – paitsi alavassa lounaiskulmassa, toteaa Islannin yliopiston glasiologian professori Guðfinna Aðalgeirsdóttir, kun seisomme juuri siellä, Pohjois-Atlantin aaltojen huuhteleman kivikon reunalla pääkaupungin rannassa.
Maan kohoamisen lisäksi myös jäätiköiden hupeneminen pidättelee merenpinnan nousua Islannissa, ei sen omien, vaan lähistön jättiläisen Grönlannin. Arkijärjen vastainen seuraus on osoitus ilmastomuutoksen mutkikkaista syy-seuraussuhteista.
Grönlannin jäätiköiden katoaminen muuttaisi Maan painovoimakenttää niin, että lisävedet lainehtisivat muualle. Naapurustossa merenpinta jopa laskisi. Antarktiksen jäiden sulaminen sen sijaan tuntuu juuri pohjoisessa.
– Ehkä islantilaisia ei nyt huoleta, mutta jos myös kaikki Antarktiksen jäätiköt sulavat, merten pinta nousee 58 metriä, muistuttaa Guðfinna.
Islantilaisilla on etunimen lisäksi isän nimestä muodostettu patronyymi, -tytär tai -poika, ei sukunimeä. Pelkkää etunimeä käytetään virallisissakin yhteyksissä ja myös tässä jutussa.
Tutkijat ovat mitanneet Islannin suurimman jäätikön Vatnajökullin muutoksia kolmen vuosikymmenen ajan. Jäätikön paksuudesta on kadonnut keskimäärin metri vuodessa. Kaikkiaan jään määrästä on menetetty kahdeksisen prosenttia.
Guðfinnan mukaan Vatnajökullin tulevaisuus on kiinni siitä, pysähtyykö maapallon keskilämpötilan nousu Pariisin ilmastosopimuksessa tavoiteltuun puoleentoista asteeseen. Silloin Vatnajökullista saattaa mallinnusten mukaan säästyä 30–60 prosenttia.
– Kymmeniä pieniä, alavilla mailla sijainneita ja vähän sadetta saaneita jäätiköitä on jo katoamassa, Guðfinna kertoo.
Hän kutsuu jäätiköitä oivalliseksi tallentimeksi muutoksille, jotka ihmiseltä arjessa helposti hämärtyvät, koska vuodet voivat olla säältään hyvinkin erilaisia.
– Jäätiköt kasvavat, kun sataa ja on kylmää, ja kutistuvat, kun lämpenee ja lumisateet muuttuvat vesisateiksi. Kutistuminen näkyy Islannin lisäksi maailman muillakin jäätiköillä. Se on kiistaton osoitus lämpötilojen noususta.
Oddur Sigurðssonin kuvaamassa aikasarjassa näkyy, mitä ilmastonmuutos tarkoitti Sólheimajäätikön reunalle vuosina 1997–2010.
Lyhyellä tähtäyksellä Islannin jäätiköiden sulamista voi toki pitää myös edullisena asiana – ainakin, jos sattuu olemaan energia-alalla.
– Kun sulaminen kiihtyy, jokiin virtaa aiempaa enemmän vettä, jolla voi tuottaa enemmän vesivoimaa. Voimayhtiö kysyi tutkijoilta, kuinka paljon lisää vettä on luvassa, pannakseen jokiin lähivuosikymmeniksi lisää turbiineja, Guðfinna kertoo.
Lämpenevä ilmasto voi suosia myös viljelykasveja ja istutusmetsiä, joille Islannin nykyinen kasvukausi ei riitä. Toisaalta on jo nähtävissä, miten taloudelle tärkeät kalat uivat kohti pohjoista Islannin liikaa lämmenneistä vesistä. Kokonaiskuva on arvaamaton.
– Jotkin muutokset voivat olla joillekin positiivisia, mutta monimutkaisen palapelin osat vaikuttavat toisiinsa, ja kokonaisuutta pitää ajatella globaalisti, Guðfinna sanoo.
Hän ottaa esimerkiksi tanskalaisen mallinnuksen, jonka mukaan lämpötilan nousu 3,5 asteella tarkoittaisi Tanskassa nykyisen Etelä-Ranskan ilmastoa.
– Sehän ei kuulosta hullummalta – mutta samalla Etelä-Ranskasta tulisi nykyisen Saharan kaltainen aavikko.
Eikö nyt ole jo liian myöhäistä pysäyttää muutos?
Eikö ole väistämätöntä, että vuosisadan lopussa ilmasto on lämmennyt neljä astetta ja kaikki elollinen koko maapallolla yrittää epätoivoisesti sopeutua uudenlaisiin ekosysteemeihin?
Guðfinna ei suostu tarttumaan pessimismisyöttiin.
– Me tiedämme nyt, mitä on tapahtumassa, jos jatkamme tällä polulla. Meidän täytyy vain tehdä päätöksiä – mitä nopeampia ja isompia, sitä enemmän meillä on voitettavaa. Minä todellakin uskon, että niin tapahtuu.
Islannista tulee lain mukaan hiilineutraali vuoteen 2040 mennessä. Guðfinnan mukaan se on tehtävissä teknologialla, joka on jo olemassa. 1950- ja 1960-luvuilta on kokemusta vastaavasta isosta muutoksesta, hän kertoo.
– Silloin päätettiin ryhtyä lämmittämään rakennuksia maansisäisellä geotermisellä energialla. Ihmiset vastustivat sitä. Lämmitysvesiputkien asentaminen taloihin oli kallista, ja he olivat tottuneet ostamaan kellariinsa hiiltä ja lapioimaan sitä uuneihinsa.
Nykyisin 90 prosenttia Islannin rakennuksista lämpiää geotermisellä energialla.
Jäätikköjen sulaessa tapahtuu myös sellaista, mikä on Suomessakin yhä tuttua, vaikka Suomen peittänyt jäätikkö katosi yli kymmenentuhatta vuotta sitten. Jääkauden painosta vapautunut maa kohoaa yhä.
Suomen kallioperä on rauhallisista rauhallisinta, mutta Islannin alla on sekä kahden mannerlaatan sauma että kuuma piste maapallon vaipassa. Siksi maan alla sulaa kiveä magmaksi. Ympäröiviä kiviä keveämpänä se pyrkii kohti maanpintaa.
Jäätikön hillitsevän painopeiton kadotessa syvällä Maan vaipassa syntyy yhä enemmän magmaa.
Islannin ilmatieteen laitoksessa tänä vuonna alkaneessa ISVOLC-projektissa selvitetään magman lisämäärän ohella sitä, mitä kuorikerrroksessa tapahtuu: miten magman kulkureitit ja magmasäiliöitä ympäröivät jännitekentät mahdollisesti muuttuvat, kun yhtälöstä katoaa jäätiköiden paino.
Jääkauden jäämassojen sulaminen 30–50-kertaisti Islannin tulivuorenpurkaukset. Vaikka nykyjäätiköt eivät tietenkään ole samaa luokkaa, purkausten yltymistä tuolloin aiheuttaneet muutokset on havaittu samankaltaisiksi kuin nyt, kertoo vulkanologi Michelle Parks.
– On vain ajan kysymys, milloin ne alkavat vaikuttaa tulivuorten toimintaan, hän sanoo.
Islannissa on 32 aktiivista tulivuorta. Monien päällä on jäätikkö. Vaikka tulivuori näyttäisi nukkuvan, pinnan alla maapallon vaipassa kihisee, ja jäätiköiden painon kadotessa kihinä lisääntyy.
ISVOLCin tutkimuksilla on määrä mallintaa, mitä jäätikön sulaminen tarkoittaa 50 – 300 vuoden aikana.
– Tietääkö se lisää tulivuorenpurkauksia? Ovatko ne entistä suurempia? Aikaistuvatko ne? Vai päinvastoin: venyykö niiden aikaväli? avaa Michelle Parks projektin tutkimuskysymyksiä.
Kymmenisen vuotta sitten tehdyissä tutkimuksissa magman tuotannon arvioitiin lisääntyneen jo noin 150 prosenttia. Ilmastonmuutos ja jäätiköiden sulaminen ovat sen jälkeen edenneet harppomalla.
ISVOLCin ensitavoite on päivittää vanha malli ja saada tietoa magman nykymääristä. Projektissa pyritään myös selvittämään, kuinka kauan magmalta vastedes kestää kulkeutua maapallon ohueen kuorikerrokseen, tulivuoren juureen. Matkaa voi olla yli sata kilometriä.
Islannin luultavasti nimekkäin tulivuori Katla on historiassaan purkautunut keskimäärin kaksi kertaa vuosisadassa, mutta viimeisimmästä purkauksesta on yli sata vuotta.
Mýrdalinjäätikkö Katlan päältä on kutistunut tuntuvasti, ja myös Hekla, toinen nimekäs ja aikataulustaan myöhässä oleva tulivuori, on menettänyt pienten jäätikköjen peitettään.
Sekö purkauksia lykkää?
– Siihen meillä ei ole varmaa vastausta, mutta ehdottomasti tutkimme syitä sekä Katlan että Heklan osalta. Maan kuorikerroksen jännitteillä voi olla vaikutusta, Parks vastaa.
Ehkä niiden muutosten takia tarvitaan aiempaa enemmän magmaa, ennen kuin vuoret purkautuvat, hän pohtii.
Kun tulivuori räjäyttää sumentavan pilven lentokorkeudelle, huomio on taattu, mutta rakopurkauksetkaan eivät ole pulmattomia, huomauttaa Michelle Parks. Niissä magma valuu suhteellisen rauhallisesti halkeamasta, joka on auennut vuoreen.
– Laavarintama voi kuitenkin yllättää epävakaudellaan, ja kaasut ovat toinen vaaratekijä. Viime kesän kuivuudessa Fagradalsfjallin laava myös sytytti paljon sammalpaloja, joista levisi ilmaan saasteita, Parks luettelee.
Reykjanesin niemimaalla, 40 kilometrin päässä Reykjavikista sijaitseva Fagradalsfjall nukkui 800 vuotta. Nyt se on purkautunut kolmena perättäisenä kesänä.
– Purkaukset ovat olleet suhteellisen pieniä verrattuina esimerkiksi Bárðarbungan purkaukseen viime vuosikymmenellä. Se oli kymmenenkertainen.
Bárðarbungan puoli vuotta kestäneen rakopurkauksen rikkidioksidipäästöt olivat jopa kolme kertaa suuremmat kuin koko Euroopan teollisuudella samana aikana.
Rikkidioksidia kantautui 2 700 kilometrin päähän. Se näkyi ilmanlaadussa myös Suomessa.
Ennen Fagradalsfjallin purkauksia viime, toissa ja sitä edeltäneenä kesänä Islannissa oli tulivuorenpurkaus keskimäärin joka kolmas tai neljäs vuosi.
Nyt kun Fagradalsfjallin toiminta on käynnistynyt, se voi jatkua kymmeniä tai jopa satoja vuosia, sanoo Michelle Parks.
– Eikä tietenkään ole taattua, etteivät purkaukset voisi olla suurempia kuin viime kesinä. Ne voivat myös hypätä Reykjanesin muihin vulkaanisiin järjestelmiin.
Juuri nyt Reykjanesissa tärisee poikkeuksellisen paljon, mikä voi ennakoida tulivuorenpurkausta.