Gazassa tapahtuneet mahdolliset ja väitetyt sotarikokset ovat puhuttaneet kansainvälisessä yhteisössä.
Hamas syyttää Israelin kohdistavan iskuja siviileihin, Israel puolestaan kertoo Hamasin piilottavan nimeomaan taistelijoitaan siviilikohteisiin, kuten kouluihin ja sairaaloihin.
Viime yönä Hamas kertoi yli 30 ihmisen kuolleen pakolaisleirin pommituksessa. Tietoja ei ole voitu vahvistaa riippumattomista lähteistä.
Perjantaina Israelin armeija iski ambulanssisaattueeseen Gazassa. Israel on perustellut iskua sillä, että armeijan tietojen mukaan Hamas käytti ambulansseja taistelijoiden ja aseiden kuljettamiseen.
Hamasin hallinnoima Gazan terveysministeriö puolestaan väitti, että useita siviilejä kuoli ja haavoittui iskussa. Hamas on kiistänyt Israelin väitteet sairaankuljetusautojen käytöstä sotilaallisessa toiminnassa.
Mediatietojen perusteella tapahtumien todellista kulkua on vaikea arvioida. Joka tapauksessa on selvää, että kyse on sotarikoksesta: joko iskusta sairaankuljetusautoon tai sotilaallisesta toiminnasta lääkintähuollon tunnusten alla.
Mitä näistä uutisista pitäisi ajatella?
Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori, akateemikko Martti Koskenniemi muistuttaa, että tiedot, joita taistelukentiltä saamme, ovat usein puuttellisia ja tahallaan vääristeltyjä.
– Osapuolet tekevät parhaansa hämärtääkseen tosiasiallista taustaa, jossa toimet tehdään. Humanitaarisen oikeuden sääntöjä käytetään lyömäaseena kumminkin puolin, Koskenniemi toteaa.
Sotarikoksia tehty todennäköisesti molemmin puolin
Kansainvälisen humanitaarisen oikeuden säännöt perustuvat vuoden 1949 Geneven sopimuksiin ja vuoden 1977 lisäpöytäkirjoihin.
Geneven sopimukset, niiden lisäpöytäkirjat ja Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännöt ovat toisaalta hyvin yksityiskohtaisia, mutta jättävät aina hyvin runsaasti harkintavaltaa sodan kävijöille.
Keskeinen sääntö, on se ettei sotatoimia, iskuja ja pommituksia saa milloinkaan kohdistaa siviilikohteisiin. Sotilaskohteiden pommituksissakaan ei voida välttää siviilien kärsimystä.
– Säännöt vaativat, että siviileille aiheutettu kärsimys on suhteessa iskulla saavutettavaan sotilaalliseen päämäärään. Tämä on tavattoman epämääräinen standardi, jota osapuolet tulkitsevat sodissa aivan eri tavoilla, Koskenniemi sanoo.
Israel perustelee iskuja sillä, että Hamas käyttää siviilejä suojakilpinään. Sotilaallisten toimien piilottaminen siviilitoiminnan keskelle – tai esitetty punaisen ristin tai punaisen puolikuun tunnusten käyttäminen sotilaallisessa toiminnassa – ovat Koskenniemin mukaan sotarikoksia.
– Minulla ei ole mitään luottamusta siihen, että Hamas noudattaisi sodan oikeussääntöjä. Brutaalit murhat Israelin puolella osoittavat, että kyse on terroristiryhmästä, joka on valmis mihin tahansa.
Israelin sotilasjohto on Koskenniemen sanoin vaikeassa tilanteessa, sillä vastapuolelta ei voida odottaa kuuliaisuutta minkäänlaisia sääntöjä kohtaan. Akateemikon mukaan tämä ei kuitenkaan vapauta Israelia noudattamasta humanitaarisen oikeuden sääntöjä.
– Siviiliuhrien määrä on niin valtava, että oikeudellinen arvio kallistuu siihen, että Israel on tehnyt sotarikoksia. Varsinkin, kun iskuissa käytetään valtavan tuhovoimaisia pommeja, Koskenniemi sanoo.
Sodankäynnin oikeussääntöjen kannalta on keskeistä tarkastella sotatoimia, yksittäisiä tekoja itsellisesti, ottamatta kantaa koko sodan oikeutukseen.
Koskenniemen mukaan Israelilla on YK:n peruskirjaan nojautuva oikeus itsepuolustukseen, riippumatta siitä katsotaanko sen toimivan miehittäjävaltiona vai ei.
– Mutta kun katsotaan tekoja itsessään: isku ambulanssisaattueeseen, isku sairaalaan ja isku kouluun ovat ehdottomasti tuomittavia ja sotarikoksia.
Israelin iskuja käsitellessä kansanmurhasta eli joukkotuhonnasta ei Koskenniemen mukaan kuitenkaan voi puhua.
– Joukkotuhonta edellyttää tietoista pyrkimystä kansanryhmän tuhoamiseen. Minusta juristina ei ole mitään mahdollisuutta ajatella, että Israelin toimien tarkoituksena olisi tuhota palestiinalaisten kansanryhmä.
Jos sotarikoksia todetaan, miten toimitaan?
Palestiina on kansainvälisen rikostuomioistuimen jäsen, joten on mahdollista, että syyttäjäviranomainen vie tutkinnan eteenpäin. Israel ei kuulu tuomioistuimen jäsenistöön, joten herää kysymys siitä, onko tuomioistuin edes toimivaltainen.
Kansainvälinen rikostuomioistuin on aloitti vuonna 2019 Israelia koskevat tutkinnan epäillyistä sotarikoksista vuoden 2014 hyökkäyksessä Gazaan. Israel on tämän tutkinnan yhteydessä pyrkinyt kiistämään tuomioistuimen toimivaltaa.
Vaikka Israel ei tunnusta olevansa Geneven sopimusten tarkoittama miehittäjävaltio, on Koskenniemen mukaan Israelin korkein oikeus kuitenkin todennut, että sen tulee noudattaa miehittäjälle kuuluvia velvoitteita. Useimmat ovat katsoneet tämän koskevan myös Gazaa.
Geneven sääntöjä sovelletaan ensisijaisesti kansallisissa tuomioistuimissa. On joitakin esimerkkejä tapauksista, joissa kansalliset tuomioistuimet ovat käsitelleen omien sotilaiden tekemiä sotarikoksia.
Esimerkiksi Venäjä on avannut sotarikossyytteen kahta Ukrainassa joukkomurhiin syyllistynyttä sotilasta vastaan. Samoin esimerkiksi Yhdysvallat on muutamaan kertaan käsitellyt sotarikoksia Irakin ja Vietnamin sotien jälkipyykissä.
On siis mahdollista, että myös Israelin kansalliset tuomioistuimet aloittavat sotarikostutkintoja suoritetuista iskuista, jos ne kokevat näytön riittäväksi.
Huomattavasti epätodennäköisempää on se, että minkään valtion sodanjohto päätyisi koskaan syytetynpenkille kansallisissa tuomioistuimissa, edes oikeusvaltioissa.
– On selvää, että tällaisenä järjestelmä ei toimi erityisen hyvin, Koskenniemi sanoo.
Horjuuko kansainvälisen rikosoikeuden auktoriteetti?
Kansainvälinen rikosoikeus nauttii suurta mediahuomiota, sillä Haagissa käsitellään suuria kysymyksiä. Samalla se on ala, jossa kansainvälinen oikeus on heikoimmillaan.
Kansainvälisen rikosoikeuden oikeussäännöistä ja menettelyistä ei ole suurta erimielisyyttä, mutta niiden toteuttaminen käytännössä, siis sotarikoksiin syyllistyneiden vastuullepano on erittäin vaikeaa.
Raa'at, median välityksellä leviävät sotarikoskertomukset ovat valitettavasti arkipäivää moderneissa konflikteissa. Tarinat tapahtumista pyöritellään tiedotusalustoilla kullekin toimijalle mieluisiksi ja kilpailevat totuudet elävät omaa elämäänsä.
Herää kysymys siitä, onko kansainvälisillä sopimuksilla ja tuomioistuimilla riittävää auktoriteettia?
Koskenniemen mukaan taustalla on kylmä pudotus toivosta toivottomuuteen.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen 1990-luvulla avautui mahdollisuus vahvistaa olemassaolevia kansainvälisiä järjestelmiä. Oli vahva usko siihen, että humanitaarista oikeutta turvaavat järjestelmät saataisiin viimeinkin toimimaan, kuten ne oli tarkoitettu.
Jugoslavian ja Ruandan tuomioistuimet ja ICC:n perustaminen toivat monista ongelmistaan huolimatta kansainväliselle yhteisölle kokemuksen onnistumisesta. 2000-luku vei tämän maton jalkojen alta.
Sodat Afganistanissa, Irakissa ja nyt Ukrainassa osoittivat, että 1990-luvun toiveikkuus perustui väärille oletuksille.
– Siksi tällä hetkellä vallitsee kansainvälisesti yleinen pettymyksen ilmapiiri. Kansainvälinen rikostuomioistuin on ollut olemassa noin 20 vuotta, eikä se ole täyttänyt toiveita, joita sille asetettiin, Koskenniemi sanoo.
Kylmän sodan aikana ajateltiinkin, että maailma on synkkä ja suurvallat ovat kansainvälisen oikeuden ulottumattomissa. Koskenniemen mukaan toiveikkaan vuosikymmenen jälkeen, ollaan taas luisuttu takaisin tällaiseen kylmään reaalipoliittiseen aikaan.
Koskenniemi ei tarkoita sanoillaan sitä, ettei kansainvälinen rikostuomioistuin olisi tärkeä. Kysymys on pikemminkin siitä, kuinka oikeudenmukainen se on.
– Tuomioistuimen jutut kohdistuvat tällä hetkellä lähinnä afrikkalaisiin sotilaisiin ja poliitikkoihin. Syytteitä voidaan nostaa toimijoita vastaan, joiden kansainvälinen tuki on vähäistä. Yhdysvaltain, Venäjän tai Israelin kohdalla tuomioistuin on varsin voimaton.
Juttua täydennetty 7.11. kello 11.25. Lisätty maininta ICC:n aloittamasta sotarikostutkinnasta vuoden 2014 hyökkäystä koskien.