Varma kuolema. Sitä amerikkalainen sotamies Henry Kissinger odotti. Hän kyyhötti pienessä kellarissa Marchen kaupungissa Belgian rajaseudulla helmikuussa 1945.
Hänen päänsä yläpuolella kiisi metallinpalasia ja puunsäikeitä. Kellariin kantautui kranaattien taukoamaton jyske.
Lopulta hän ei enää kestänyt.
Nuori sotilas päätti lievittää ahdistustaan typerimmällä mahdollisella tavalla – lähtemällä ulos katsomaan, mikä on tilanne.
Kissingerillä oli tuuria.
Tykistökeskitys päättyi Kissingerin noustessa kadulle, eikä sotilas saanut hetken varomattomuudesta sodassa niin monesti langetettavaa rangaistusta.
Tämä Kissingerin rintamalta lähettämästä kirjeestä löytyvä episodi paljastaa kolme piirrettä nuoren sotamiehen luonteesta, kirjoittaa historioitsija Niall Ferguson.
Taipumus valita toiminta passiivisuuden sijaan, halu ottaa riskejä ja tarve vähätellä tunteiden merkitystä päätöksenteossa.
Nämä piirteet nousevat myöhemmin pintaan Kissingerin elämässä kerta toisensa jälkeen, ja ne palvelevat häntä hyvin.
Kissingeristä tulee Yhdysvaltain ulkoministeri, Nobel-palkittu rauhantekijä ja monien mielestä merkittävin 1900-luvun amerikkalainen ulkopoliittinen ajattelija.
Hänestä tulee myös karvaan kritiikin kohde.
Arvostelijoiden mukaan Kissinger oli ihmisoikeuksia halveksiva sotarikollinen, joka olisi pitänyt saattaa oikeuden eteen.
Yhteisymmärrys vallitsee näiden leirien välillä lähinnä siitä, että Kissinger edusti realismina tunnettua tapaa tarkastella kansainvälisiä suhteita.
Tässä ajattelussa valtiot ajavat itsekkäästi omia etujaan ja rauha nähdään hauraana, poikkeuksellinen tilana, joka saavutetaan vain herkällä diplomaattisella tasapainoilulla.
Juuri nyt rauha Euroopassa on särkynyt, ja maailmanrauhakin natisee uhkaavasti Kiinan haastaessa Yhdysvaltoja.
Olisiko Kissingerin ajatuksille vielä käyttöä?
Toinen maailmansota vei Kissingerin Eurooppaan, josta hän oli joutunut vain kuusi vuotta aiemmin pakenemaan henkensä edestä Yhdysvaltoihin.
Sota muutti maailman ja kirjanpitäjän uraa harkinneen Kissingerin elämän.
Saksaa osaava nuorukainen määrättiin rintamalla tiedusteluun. Sodan päätyttyä hänen tehtävänsä oli jäljittää Gestapon upseereja ja muita natseja.
Monet tarinat natseja metsästävästä Kissingeristä pitkin miehitettyä Saksaa ovat liioittelua, mutta yksi on kertomisen arvoinen.
Kissinger keksi laittaa paikallislehteen ilmoituksen, jossa haettiin vartiointikokemusta omaavia työmiehiä hyväpalkkaiseen työhön.
Kohta nälkiintyneitä miehiä alkoi ilmaantua toimistolle – kertomaan juutalaiselle Kissingerille työkokemuksestaan vartioinnin parissa.
Tarina ei kerro, mitä keskitysleirien entisille isännille sen jälkeen tapahtui.
Toisen maailmansodan merkitystä Kissingerin sukupolven päättäjille on vaikea liioitella.
Kissinger on itse arvioinut, että natsit murhasivat noin 70 prosenttia hänen lapsuudenkavereistaan kaasukammioissa.
Sellainen jättää jälkensä.
Monet toisen maailmansodan kokeneet poliitikot katsoivat myöhemmin elämässään, että heidän tehtävänsä maailmassa oli selkeä: estää kolmas maailmansota.
Kissinger kuului tähän joukkoon. Hänen monesti toistelemansa mantran mukaan ulkopolitiikassa täydellistä onnistumista tärkeämpää on välttää täydellinen epäonnistuminen.
Kylmässä sodassa täydellinen epäonnistuminen tarkoitti ydinsotaa, lopullista loppua.
Kun panokset nostetaan näin korkealle, maailma näyttää erilaiselta. Ihmisoikeudet tulevat suhteelliseksi.
– Ei kylmää sotaa voi käydä Äiti Teresan opeilla, Yhdysvaltain entinen ulkoministeri James Baker totesi aikoinaan.
Kissinger ei totisesti ollut Äiti Teresa.
Ihmisoikeudet saivat väistyä, kun Kissinger keskittyi Richard Nixonin johtamassa Valkoisessa talossa kylmän sodan voittamiseen.
Kissingerille rauhan tae oli juuri sopivan sotilaallisen ja diplomaattisen paineen löytäminen Neuvostoliittoa vastaan.
Liian vähän painetta ja kohta koko kolmas maailma kaatuisi kommunistien syliin. Liian kova paine taas toisi supervallat ydinsodan partaalle.
Juuri nyt sotilaallista voimaa käytetään päivittäin Ukrainassa, mutta taistelu maailman johtajuudesta käydään Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä.
Tässä jälkimmäisessä kamppailussa ei vielä tarvita sotilaita vaan diplomaatteja – Kissingerin kaltaisia ihmisiä, jotka osaavat luoda valtioille yhteisiä päämääriä.
Kissinger nousi Valkoiseen taloon Harvardin yliopistomaailmasta. Akateemisesta taustastaan huolimatta Kissinger pärjäsi tosimaailmassa.
Yhdysvallat sai väännettyä Vietnamin sodan päätökseen, suhteet Neuvostoliittoon parantuivat ja maiden välille solmittiin ydinaserajoituksia.
Kehitysmaissa Yhdysvallat joutui kuitenkin Kissingerin johdolla toistuvasti tinkimään omista arvoistaan, juuri niistä samoista arvoista, joita sen piti puolustaa ympäri maailman.
Kissingerin kirjoista huomaa, että tämä idealismin ja käytännöllisyyden välinen ristiriita oli hänelle lähinnä akateeminen kysymys.
Ei sen vuoksi yöuniaan tarvinnut menettää – ei ainakaan toisessa maailmansodassa marinoituneen ihmismielen.
Tämä sydämen kylmyys nosti Kissingerin myöhemmin lukuisten arvostelijoiden kuten kirjailija Christopher Hitchensin hyökkäysten kohteeksi.
Vuonna 2023 epäselvää on, miksi kaikista ihmisistä juuri Kissingeriä vaadittiin tilille synneistään.
Jos kylmän sodan historiaa käytäisiin läpi tiheällä kammalla, lähes kaikki Yhdysvaltojen presidentit aina Kennedystä Reaganiin voitaisiin pistää syytettyjen penkille – ja jotkut pitäisi tuomitakin.
Se oli sitä aikaa on heikko puolustus. Ainakaan se ei lohduta satojatuhansia Vietnamin viidakoissa ja kehitysmaiden kellareissa tapettuja ihmisiä ja heidän omaisiaan.
Heille ei voi sanoa, että huonomminkin olisi voinut käydä. Että kylmä sota olisi voinut karata käsisistä ja muuttua maailmanlopuksi.
Kissinger ei koskaan pyydellyt anteeksi valintojaan.
– Ei voi olla, että aina kun ihmisiä kokoontuu jossain päin maailmaa yhteen ja vaatii oikeutta, Yhdysvaltojen velvollisuus on auttaa heitä, Kissinger perusteli muutama vuosi ennen kuolemaansa.
Oma napa ensin on tyly maailmankatsomus.
Se on myös näkemys, jonka lähes kaikki valtiojohtajat ympäri maailman Putinista Bideniin jakavat – vaikkeivät sitä aina ääneen kailotakaan.
– Hän oli viisas ja kaukonäköinen valtiomies, Vladimir Putin kirjoitti osanotossaan Kissingerin leskelle.
Kissingerin uran merkittävin saavutus on Yhdysvaltojen ja Kiinan välisten diplomaattisuhteiden solminen.
Neuvostoliitolla ja Kiinalla oli välirikko kylmän sodan aikana, ja sen hyödyntäminen oli nerokas tapa horjuttaa Kremliä ja saada kylmän sodan voimatasapaino Yhdysvaltojen puolelle.
Vuonna 1972 Nixonin lentokone laskeutui Pekingiin, ja Yhdysvaltain presidentti tapasi kasvokkain eristäytyneen maan johtajan Mao Zedongin. Valokuvissa Maon vierellä näkyy ylpeästi hymyilevä Henry Kissinger.
Viikon kestäneen valtiovierailun jälkeen Air Force One nousi uudelleen ilmaan.
– On se hyvä, että ovat köyhiä. Muuten meillä voisi olla ongelma, Nixonin kerrotaan huokaisseen koneen noustessa lentokorkeuteen.
Tästä huokauksesta on nyt yli 50 vuotta, ja parhaillaan Washingtonissa mietitään kuumeisesti, miten toimia vaurastuneen ja aggressiivisen Kiinan kanssa.
Tässäkin ajattelussa Kissingerillä on ollut oma roolinsa.
Hän tapasi kaikki Yhdysvaltain presidentit ja valtaosan Maon jälkeisistä Kiinan johtajista. Kiinan nykyinen presidentti Xi Jinping on luonnehtinut häntä “hyväksi ystäväksi”.
Mitä Kissinger sitten ajatteli Kiinasta? Tai sen eurooppalaisesta hanslankarista Venäjästä?
Kissingerin ajattelussa valtiot ovat kuin ihmisiä siinä mielessä, että niiden tulevaa käytöstä ennustaa parhaiten se, miten ne ovat toimineet aikaisemmin.
Tästä päästää hyviin uutisiin: Kiina ei ole perinteisesti lähtenyt ulkomaille riitaa haastamaan. Ja venäläiset, heillä on uskomaton taipumus satuttaa itseään ja muita kerta toisensa jälkeen.
Jokainen ihminen – tai valtio – pystyy kuitenkin yllättämään.
Mihail Gorbatshovin kaltaisen uudistajan saapuminen Kremliin ei ollut Venäjän dna:ssa. EU:n yhtenäisyys Ukrainan sodassa yllätti sekin.
Juuri nyt Euroopan diplomaattinen ydinkysymys on siinä, mikä Ukrainan asema on sodan päätyttyä.
Satavuotiaaksi elänyt Kissinger ehti neuvoa tässäkin. Joulukuussa 2022 ukrainalaismedia lyttäsi hänet kasaan kun hän ehdotti, että Kiovan ja Moskovan tulisi aloittaa neuvottelut rauhasta.
Kissingerin mukaan ratkaisun olisi oltava sellainen, että se sopii jollain tavalla myös Venäjälle – tai sitten sota tulee kohta jatkumaan.
Aasiassa iso kysymys on, mikä on Kiinan asema tulevaisuudessa.
Kissingerin monesti toistama varoitus on, että jos jokin osapuoli kokee valtioiden välisen järjestelyn epäreiluksi, järjestely on epävakaa ja tuomittu kaatumaan.
Venäjä on kokenut Naton laajentumisen ja Ukrainan kääntymisen länttä kohti uhaksi ja vääryydeksi.
Kiina taas katsoo amerikkalaisten johtaman kansainvälisen järjestyksen sortavan sitä, rajoittavan sen nousua maailman johtavaksi talous- ja sotilasmahdiksi.
Kummankin maan väitteissä on ripaus totta.
Arvostetuksi Kiina-asiantuntijaksi Kissinger puhui viimeisimmissä kirjoissaan On China, World Order ja Leadership yllättävän vähän siitä, miten Yhdysvaltojen tulisi toimia Kiinan suhteen.
Hän ei tarjonnut mitään yksittäistä neuvoa, jolla Washington saisi käännettyä tilanteen itselleen edulliseksi.
Voi olla, että Kissingerin neuvoille ei ole enää tarvetta. Hänen tapansa hahmottaa valtioiden välisiä suhteita kun on vuosikymmenten saatossa syöpynyt syvälle Yhdysvaltojen ulkopoliittiseen ajatteluun.
Joe Bidenin viimeisimmät siirrot Aasiassa – ydinsukellusveneiden jakaminen Australialle, suhteiden parantaminen Intiaan ja yhteistyön tiivistäminen alueen suurimpien maiden kanssa – voisivat kaikki olla suoraan Kissingerin pelikirjasta.
Kissingerin kuoleman myötä jokin aikakausi on kuitenkin myös päättynyt.
Diplomaatit puhuvat nykyisin taloudesta, teknologiasta ja ilmastonmuutoksen kaltaisista yhteisistä ympäristöongelmista. Kissingeriä nämä teemat eivät koskaan oikein kiinnostaneet.
Hänelle politiikan ytimessä oli aina päättäjä, yksittäinen ihminen miettimässä, mikä palvelisi parhaiten kansallista etua.
Juuri nyt amerikkalaiset ovat työntämässä Valkoiseen taloon poliitikkoa, joka ei tästä shakista pahemmin perusta.
Donald Trump ei ole se presidentti, joka neuvonantajien poistuttua jää yksin työhuoneeseensa ja kaataa itselleen lasillisen. Hän ei jää tuijottamaan paksua, äänieristettyä ikkunaa ja miettimään sen takaista maailmaa, jossa Xi Jinping odottaa.
Tämä on sitä mennyttä, Henry Kissingerin aikaa.