– Minun makuuni uutisointi, myös viihdeuutisointi, on henkisesti vähän laiskaa.
Hyväntuulinen laulaja-lauluntekijä Jarkko Martikainen, 53, aloittaa keskustelun.
– Tämä on täysin subjektiivinen mielipide, mutta mä itse kaipaan sellaista hyvää haastamista.
No, haastetaanpa. Miten vakavaa masennusta olet potenut?
– Joko keskivaikeaa tai vaikeaa. Se alkoi jo 1993, kun silloinen kihlattuni sai niin hurjan syöpädiagnoosin, että tiedettiin sen vievän ennenaikaiseen hautaan. Ja vieläpä todella helvetin surullisella vauhdilla.
Nuorelle rakastetulle langetettu diagnoosi tuntui 22-vuotiaasta Martikaisesta ”yksinkertaisesti väärältä”.
Kihlattu menehtyi vajaa vuosi myöhemmin.
– Kyllähän sellainen värjää elämää, ja ihan pelkästään harmaan ja mustan sävyillä. Mä olin hyvin pettynyt. Semmoisten tunteiden kanssa kun kuljeskelee, niin nukkuminenkin on vaikeaa. Kaikki on vaikeaa.
”Olisihan se ihanaa, jos tästä vapautuisi.”
Depressiivisiä kausia on sittemmin tullut ja mennyt.
– Monet, monet kerrat. Mä en jaksa hetkeäkään uskoa, että mä täysin siltä välttyisin. Se on sellainen säännöllinen harjoite ihan päivittäistasollakin.
Pakkoliikunta ja positiivisten asioiden mieleen palauttaminen vaikka ”kaivamalla savista hiekkamaata” ovat Martikaisen luottoinstrumentteja masennuksen hallintaan.
– Olisihan se ihanaa, jos tästä vapautuisi. Tällä hetkellä mulla ei ole mitään skismaa itseni kanssa. Mä oon hyvin toiveikas, koska mä teen sellaisia jälkisammutuksia enää.
Omaan kivirekeensä Martikainen on lastannut myös toisten murikoita.
– Mä olen ottanut liian raskaasti monien muittenkin ihmisten ongelmat. Liika myötäeläminen, siis se, että suree muitten suruja, on ollut mulle hyvin luontevaa.
Onko Jarkko Martikaisen elämäntarinan pääantagonisti siis depressio vai kehnosti kohdistettu kiltteys?
– Ehdottomasti jälkimmäinen. Kiltteys ja hyvyyteen pyrkiminen voi lopulta olla se suurin tuhovoima, jos sitä kiltteyttä ei suuntaa ensiksi itseensä ja vasta sen jälkeen muihin.
Se katsoi mua oikein ilkeästi ja kysyi, miksi sä oot tollanen partiopoika?
– Kuutisen vuotta sitten tuli vastaan sellainen äärimmäisiä lauseita ja keinoja käyttävä terapeutti. Hän kai käsitti, että mua täytyy järkyttää, jotta voin muuttua ja suostua rakastamaan itseäni enemmän.
Martikainen kuvailee terapeuttia suorastaan törkeäksi.
– Se katsoi mua oikein ilkeästi ja kysyi, miksi sä oot tollanen partiopoika?
Terapeutti viittasi tällä nimenomaan Martikaisen kiltteyteen, siihen miten hän on laittanut itseään syrjään ja palvellut muita.
– Ethän sä voi puhua mulle noin, Martikainen muistelee vastanneensa.
Terapeutti ei kuitenkaan höllännyt, vaan heitti lisää löylyä ja totesi naureskellen: ”Kuolet kohta.”
Nykyään Martikainen muistelee vastuuttoman brutaaleilta kuulostavia hoitokeinoja käyttänyttä terapeuttia suurella lämmöllä.
– Uskomattoman taitava hän oli löytämään minulle ne reitit ja tavat kulkea elämää. Hän istutti hidasta dynamiittia mun luutuneisiin ajatuksiini. Minä todella tarvitsin kaikkia niitä keinoja, joita hän käytti.
Martikainen on sittemmin jutellut ihmisille, jotka ovat käyneet saman terapeutin vastaanotolla, ja kysellyt, vaikuttiko tämä heistä tylyltä.
– Kaikki ovat ihmetelleet, että ei lainkaan. Se oli mulle varattu se tapa puhua. Se tapa haastaa. Se on jotenkin suloista näin jälkeenpäin ajateltuna, miten suuri ihmistuntija hän oli.
Muut ihmiset voivat olla muhun pettyneempiä, koska mä en ole enää sanomassa kyllä.
– Parantumisen tie alkoi mulla sitä kautta, ja sen jälkeen vuodet on olleet yksinkertaisempia. Joskin muut ihmiset voivat olla muhun pettyneempiä, koska mä en ole enää sanomassa kaikkeen kyllä.
Onko kyseinen terapiakokemus sysännyt Martikaisen opiskelemaan itselleen ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin pätevyyden?
– Jos mä ikinä voisin ketään saada näkemään asiat samalla tervehdyttävällä ja oivalla tavalla toisin, niin olisihan se hienoa.
Osasyy opiskeluun oli korona-ajan tyhjentämä kalenteri. Oli aikaa ja kiinnostusta.
– Kyllä mä ennen muuta halusin nähdä, onko minusta siihen.
”Oli kysymys sitten ihmissuhteesta tai mistä tahansa asiasta, kunhan tulee hyvä fiilis. Ei kukaan halua elää henkisessä vankilassa.”
Tätä nykyä hyvinvoiva Martikainen on adaptoinut omaan elämäänsä filosofisen kompassin tutulta kollegalta.
– Mä ajattelin tämän loppuelämäni elää tavalla, jonka J. Karjalainen tahtomattaan opetti mulle muistaakseni neljä kesää taaksepäin. Jukka puhuu tosi paljon hyvästä fiiliksestä. Että ne asiat joista tulee hyvä fiilis, niitä hän lähtee tekemään. Mutta jos ei tuu hyvä fiilis, niin hän ei lähde.
– Oli kysymys sitten ihmissuhteesta tai mistä tahansa asiasta, kunhan tulee hyvä fiilis. Ei kukaan halua elää henkisessä vankilassa.
Kuuntele tästä Keskusteluja Jarkko Martikaisen kanssa -podcast.
Katso Puoli seitsemän -jakso, jonka vieraana on Jarkko Martikainen: