Heti aluksi Ken Loach pahoittelee.
– Anteeksi, että en osaa kuin englantia.
Työväen asialle uransa omistanut ohjaaja puhuu videopuhelussa hillityn rauhallisesti. Hän muistuttaa enemmän vanhan ajan professoria kuin sitä tulisieluista taiteilijaa, jota elokuvien perusteella odottaisi.
Aina välillä satunnainen kommentti rikkoo lempeän illuusion. Esimerkiksi:
– Tony Blair jakelee nyt neuvoja työväenpuolueen puheenjohtajalle vaikka oikeasti hänet pitäisi olla tuomittu sotarikoksista Haagissa.
87-vuotias Loach ei pelkästään uskalla sanoa, mitä ajattelee. Hän ei halua olla hiljaa. Sama eetos koskee elokuvia, joita hän on tehnyt jo seitsemällä eri vuosikymmenellä.
Lehdistä ja radiosta saa käsityksen, että kaikki olisivat uhreja tai vihaisia
Ken Loach
Uusin niistä, The Old Oak, on todennäköisesti myös hänen viimeisensä. Varmaa se ei Loachin mukaan kuitenkaan ole.
Pakolaisia ja rasisteja
– Kun katson kameran läpi, näen toivon.
Nämä sanat kuuluvat The Old Oakin päähenkilölle, syyrialaiselle Yaralle (Ebla Mari). Nuoren pakolaisen vuorosanoissa resonoi myös Loachin oma suhde elokuvataiteeseen.
Ohjaajan kaksi aiempaa elokuvaa Minä, Daniel Blake (I, Daniel Blake 2016) ja Kiitos tilauksestasi (Sorry We Missed You, 2019) käsittelivät nykyaikaisen työn ongelmia. Ensin mainittu pureutuu terveydenhuollon byrokratiaan ja jälkimmäinen pätkätyön mekanismeihin.
The Old Oakissa Loach halusi näyttää, että toivoakin on.
– Lehtiä lukemalla ja radiota kuuntelemalla saa helposti käsityksen, että kaikki ovat uhreja tai ainakin vihaisia. Moni ihmettelee minne solidaarisuus on kadonnut. Kaikkialta maailmassa löytyy kuitenkin upeita ihmisiä, jotka haluavat saada aikaan hyvää.
Hyvää tahtovat ihmiset eivät Loachin mukaan pääse otsikoihin, joten hän tahtoo nostaa heidät jalustalle.
The Old Oak kertoo sodan jaloista Pohjois-Englantiin saapuvien pakolaisten törmäyksestä köyhän kaivoskaupungin paikallisen väestön kanssa. Pinnalle pyrkivät niin vanha solidaarisuuden perinne kuin turhautumisesta nouseva rasismikin.
Elokuva kertoo hyvin konkreettisen esimerkin siitä, miten epätoivon voi muuttaa toivoksi.
– Toivo on siinä, että osaamme kaikki olla hyviä naapureita toisillemme. Kaikki muutos alkaa solidaarisuudesta, Loach sanoo.
Uutisten jatkeena
Työläisperheessä kasvanut Loach on kertonut kiinnostuneensa politiikasta vasta aloittaessaan uraansa televisiossa 1960-luvulla.
Keskiviikkoiltaisin televisioidut uudenaikaiset ”tv-näytelmät” käsittelivät polttavia ajankohtaisia aiheita, kuten aborttia (Up the Junction, 1964) ja kodittomuutta (Cathy Come Home, 1965). Ne keräsivät miljoonia katsojia ja herättivät ennennäkemätöntä keskustelua.
Ohjelman tekijöille Wednesday Play ja sitä seurannut Play for Tonight eivät olleet vain fiktiota, vaan luonnollinen jatke uutisille. Ne poikkesivat totutuista tv-näytelmistä myös tyyliltään, joka otti vaikutteita dokumenttielokuvista.
Loachin ohjaama Cathy Come Home (1965) on myöhemmin äänestetty kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi brittiläiseksi tv-tuotannoksi. Ykköseksi tuli komediasarja Pitkän Jussin majatalo (Fawlty Towers, 1975–1979).
Cathy Come Home sai joukoittain ihmisiä lähtemään vapaaehtoistyöhön kodittomien avuksi. Elokuvasta keskusteltiin Britannian parlamentissa asti ja se vaikutti asunnottomuutta koskeviin lakeihin. Siitä huolimatta Loach on vielä 60 vuotta myöhemmin yhä tyytymätön tv-elokuviensa vaikutukseen.
– Me elokuvan tekijät olimme onnekkaita, koska elokuvasta tuli tunnettu ja saimme jatkaa niiden tekemistä. Mutta kodittomat eivät olleet yhtä onnekkaita. Kodittomuus on vain pahentunut.
Loach on kertonut hänen ja muiden BBC:n poliittisten elokuvantekijöiden uskoneen 1960-luvulla, että he muuttaisivat maailman. Pian he kuitenkin havaitsivat, että mikään ei muuttunutkaan.
– Ei se ole masentavaa. On kyse ristiriidasta, jota ei voi ratkaista. Se on ennalta-arvattava ja se tulee jatkumaan. Se näkyy esimerkiksi asuntomarkkinoilla. Jos on kysyntää ilman mahdollisuutta tehdä voittoa, ei kysyntään vastata.
”Haavoittuvimpia ei pidä kääntää pois”
The Old Oak sai maailmanensi-iltansa toukokuussa Cannesin elokuvajuhlilla. Sen jälkeen Itärajan tapahtumat ovat nostaneet pakolaiset otsikoihin Suomessakin.
Ohjaajaa suututtaa se, että rikkaat maat eivät ota vastuuta hätää kärsivien auttamisesta.
– Tärkeintä on tajuta, että meillä on resurssit auttaa ihmisiä, jotka pakenevat sotaa, nälkää, vaaraa ja tulevaisuudessa myös ilmastonmuutosta. Maailman haavoittuvimpia ihmisiä ei voi vain kääntää pois.
Loach sanoo, että vastuu pakolaisista on jaettava oikeudenmukaisesti rikkaiden maiden kesken. Hänen mukaansa niin ei nyt tapahdu.
– Välimeren maihin tulee satoja tuhansia pakolaisia ja Britanniaan vain muutamia. Silti poliitikkomme väittävät, että muutama tuhat ihmistä pienissä veneissä uhkaa koko sivilisaatiotamme. Se on silkkaa puppua.
Yhteiskunnan ruumiinavaus
On huvittavaa ja samalla inhimillistä, että yhteiskunnallisen realismin mestari löysi elokuvataiteen katsomalla ranskalaisia elokuvia, koska niissä näki paljasta pintaa.
Yhä taide-elokuvan nimeen vannova Loach kokee itsekin tekevänsä vain pieniä eurooppalaisia elokuvia. Hänen mukaansa ne jäävät isojen kaupallisten elokuvien varjoon, koska niiden ensisijainen tarkoitus ei ole tehdä rahaa.
– Ero on sama kuin kirjastolla, jonka kirjat kattavat laajasti mielikuvituksen koko kirjon, ja lentokentän kirjakaupalla.
Vanhoilta ihmisiltä kysytään usein, mikä heidän elämänsä aikana on muuttunut. Kiinnostaa kuitenkin kuulla, mitkä asiat ovat Loachin mielestä pysyneet samana. Ärhäkkä vasemmisto-ohjaaja nostaa taas päätään.
– Taustalla olevat perusperiaatteet ovat yhä samat. Ne ovat olleet samat teollisesta vallankumouksesta asti.
Loachin yhteiskunnallinen analyysi on marxilainen, mutta hänen omien sanojensa mukaan se on sekä antistalinistinen että antikapitalistinen.
– Työtään myyvät ihmiset haluavat turvaa. He haluavat palkan, jolla kasvattaa perheensä, ruokaa pöytiinsä, koulutuksen lapsilleen, hoitoa sairastuessaan, eläkkeen vanhetessaan ja hyvinvointiyhteiskunnan, joka pitää huolta kansalaisistaan.
Maailma tökkii minua
Ken Loach
Työtä ostavien intressit ovat Loachin mukaan ratkeamattomassa ristiriidassa sitä myyvien kanssa.
– Heidän täytyy tuottaa voittoa yksityisille yrityksille. Jos he eivät onnistu siinä, menee yritys nurin. Kilpailu parhaasta tuottavuudesta johtaa uusiin tapoihin käyttää työvoimaa hyväksi, jolla taataan kilpailijoiden päihittäminen.
Duunaritarinoita
Toukokuussa Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjassa kohtasi kaksi elokuvaa, joiden ohjaajat kertovat nimenomaan työväenluokkaisten henkilöiden tarinoita. Siinä missä Aki Kaurismäen elokuvien duunarit ovat romantisoituja köyhiä sankareita, on Loachin ote realistisempi.
Hän sanoo valitsevansa työväenluokkaisia henkilöhahmoja siksi, että heidän yhteiskunnallinen asemansa sisältää valmiiksi ainekset kiinnostavaan tarinaan. He elävät ristiriidassa.
– Elokuvan tarina tuo tuon ristiriidan näkyviin. Se kertoo kaiken, mitä koko aiheesta tarvitsee sanoa, eikä kenenkään tarvitse pitää puhetta.
Tunnin mittaisen haastattelun aikana Loach intoutuu yhä uudestaan ottamaan kantaa. Britannian työväenpuolueen johtaja Keith Starmer on hänen mukaansa täysi katastrofi.
– Hän pitää siitä, että häntä kutsutaan siriksi, Loach sanoo ja nyrpistää nenäänsä.
Eniten Loach tuntuu kaipaavan solidaarisuutta ihmisten välille. Hän uskoo yhä yhteisön voimaan.
– Työnantajat ja poliitikot pelkäävät työntekijöitä, koska yhdistäessään voimansa työväestö on heitä voimakkaampi. Siksi Britannian hallitus on tehnyt toisten ammattiliittojen tueksi tarkoitetuista lakoista laittomia.
Myös Suomen hallitus on suunnitellut lakko-oikeuksien kaventamista. Loachilla olisi varmasti sanansa sanottavana siitäkin.
Loach ei malta lopettaa
The Old Oakia on markkinoitu Ken Loachin viimeisenä elokuvana. Myös ohjaaja itse on sanonut niin etenkin toukokuussa antamissaan haastatteluissa.
Myöhemmin hän on keventänyt ilmaustaan. Hän uskoo elokuvan jäävän viimeisekseen, koska hän on jo vanha.
Aikaisemmin Loach on kertonut myös sekä Minä, Daniel Blake että Kiitos tilauksestasi -elokuvien olevan hänen viimeinen teoksensa.
Loach ei ole yksin. 2000-luvulla muun muassa Hayao Miyazaki ja Aki Kaurismäki ovat lopettaneet uransa monta kertaa, vain jatkaakseen taas. Elokuvien tekeminen on raskasta työtä, joka vaatii omistautumista ja pitkiä päiviä.
Silti muun muassa Martin Scorsese ja Ridley Scott porskuttavat yhdeksännellä, ja Clint Eastwood kymmenennellä, vuosikymmenellään. Brittilehti Guardianin mukaan elämme peräti iäkkäiden ohjaajien kulta-aikaa.
On kuitenkin mielenkiintoista, että Britannian lakeihinkin elokuvillaan vaikuttanut Ken Loach ei koe saaneensa aikaan todellisia muutoksia.
– Elokuvani ovat vain pieni ääni valtavan kakofonian keskellä, jossa vastapuolella on voimakas kuoro. Parasta mitä voi saada aikaan on uskoakseni rohkaista ja tukea niitä, jotka työskentelevät asioiden parantamiseksi.
87-vuotiaana Loach olisi voinut jäädä eläkkeelle jo aikoja sitten. Mikä saa hänet syttymään yhä uudestaan elokuvantekoon?
– On etuoikeus saada tehdä tätä työtä. Ei siitä halua luopua. Rauha olisi mukava asia, mutta ongelma on kai siinä, että maailma tökkii minua. On vaikea elää tyhjiössä.