Elokuvan lopputekstit alkavat pyöriä valkokankaalla, mutta yleisö ei kahistele toppatakkejaan tehdäkseen lähtöä. Päivänäytöksen eläkeläisnaiset istuvat ympärilläni hiljaa. Joku pyyhkii silmäkulmiaan.
Moni on sanonut Tia Kouvon,36, marraskuussa ensi-iltansa saanutta esikoiselokuvaa Mummolaa katarttiseksi. Sillä tarkoitetaan kokemusta, joka vapauttaa ja puhdistaa. Ehkä naiset elokuvateatterissa olivat sen äärellä, Kouvo miettii kertoessani kokemuksestani.
– Voi olla, että naiset kokivat tulleensa nähdyiksi Mummolan kautta. Hekin ovat saattaneet olla niitä joulujen selviytyjiä.
Kouvo halusi luoda idyllisen joulukuvaston vastapariksi Mummolan ja käsitellä sen kautta asioita, joista ei puhuta. Että ihmiset voisivat elokuvaa katsoessaan tunnistaa itsessään ja omassa perheessään asioita, joiden takia joulumme ovat sellaisia kuin ovat. Välillä vähän hankalia, mutta kuitenkin ihan kelvollisia.
Mummolassa kolme sukupolvea kokoontuu joulunviettoon. Ovi käy, isoäiti ilahtuu saadessaan perheen kokoon, ostoksia puretaan jääkaappiin, jutustellaan vaivaantuneesti. Vaari on jo aattoaamuna tukevassa humalassa ja talutetaan ennen kinkkua nukkumaan. Vaikeista asioista ei pystytä puhumaan, mutta ne ovat läsnä.
Siinä katsojan silmien edessä.
Katso kohtaus Mummola-elokuvasta tästä:
Kouvo haluaa elokuvassaan näyttää, miten asiat oikeasti ovat. Sen, että monilla meistä on jouluna eri syistä vähän vaikeaa. Sen, että alkoholismi on monen suomalaisperheen joulun pakollinen vieras. Vieras, joka ei poistu komentamalla tai katsomalla ohi.
Kouvo katsoo ongelmia kohti. Se sattuu.
Koska perhesuhteisiin liittyy niin paljon selvittämättömiä asioita ja puhumattomuuden kulttuuria, tunnelma on monille jouluisin niin ahdistava, että osa yrittää vain selviytyä.
– Joulussa on valtavasti odotuksia ja paineita. Sehän saattaa olla ainoa kerta vuodessa, jolloin ihmiset kokoontuvat yhteen. Silloin vaikeat asiat nousevat pintaan.
Elämä sellaisena kuin se on
Totuudellisuus. Sitä kohti Kouvo haluaa töissään mennä. Sitä ei välttämättä tavoita, jos tekee elokuvaa totuttujen tapojen ja käytäntöjen mukaan. Silloin oma viesti voi kadota prosessiin.
Mummola-elokuvassa totuudellisuutta tavoitellaan pitkissä kohtauksissa, joissa kamera on paikallaan.
– Siinä syntyy tragediaa ja huumoria, koska ihmisten olemista katsotaan tosissaan pitkien hetkien ajan.
Elämä sellaisena kuin se on. Usein se on tyhjäkäyntiä. Tilanteita, joissa on tahatonta komiikkaa. Kommentteja, jotka vastaanottaja kokee loukkaukseksi. Hahmot puhuvat kyllä, mutta eivät kohtaa aidosti toisiaan. Ollaan yhdessä, muttei täysin läsnä. Lämpö tehdään näkyväksi pienin elein. Välittäminen ei ole suurissa sanoissa tai teoissa.
Sellaisiahan me suomalaiset tapaamme olla.
– Me ihmiset emme aina ole niin fiksuja ja nopeita. Emme sano täydellisiä lauseita, emmekä katso toisiamme aina puhuessa silmiin.
Mummolassa näyttelemisen tyyli eroaa siitä, mitä olemme tottuneet draamaelokuvissa näkemään. Elokuvasta poikkeuksellisen tekee myös se, että kuvasta rajautuu välillä pois hän, joka on äänessä. Sekin tekee näkyväksi ihmisten välistä ontuvaa dynamiikkaa ja henkistä etäisyyttä. Kohtauksissa ei kuljeteta draamaa, niissä vain ollaan ja vieläpä niin tarkassa rytmissä, että se voisi olla totta.
Ohjaajan tiukka visio vaatii näyttelijältä paljon. Katsojaltakin.
– Emme ole Suomessa kovin hyviä tekemään elokuvaa, joka luotaa meitä itseämme. Ehkä siihen liittyy pelko siitä, että elokuva herättäisi vaikeita tunteita. On helpompi tehdä viihdettä, Kouvo miettii.
Alkoholismista tosissaan
”Ai sulla on jo pullo suussa! Tähän aikaan. Kello ei ole kymmentäkään! Juo nyt edes vettä välillä, sähän kuolet tohon!”, Leena Uotilan esittämä Ella toruu Lasse-miestään aattoaamuna.
”Kuolisinkin”, Tom Wentzelin näyttelemä Lasse vastaa.
Vaikka alkoholismi ottaa tilaa Mummola-elokuvan joulussa, se on vain osa sitä. Vanhojen rallitallenteiden äärelle pirttiin pullojensa kanssa parkkeerannut vaari on myös rakastettu perheenjäsen.
– Olen halunnut kuvata alkoholismia yhteisön näkökulmasta. Sitä, miten siihen suhtaudutaan tai miten se ohitetaan.
Sellaista ei suomalaisessa elokuvassa juuri ole aiemmin nähty. Alkoholismia käsitellään usein rappioromantiikan keinoin tai sitten vedetään perseet olalle ja örvelletään.
Kouvo haluaa ottaa alkoholismin tosissaan, koska hän välittää hahmoistaan, jotka eivät välttämättä ota omaa elämäänsä tosissaan.
– En käyttäisi kahta tuntia näiden ihmisten elämän esittämiseen, jos aihe ei olisi itselleni tärkeä ja läheinen. Alkoholismi ei ole science fictionia minulle, hän sanoo.
Sille, miksi joku juo itsensä turruksiin ja etenkin jouluna, on monta syytä. Niinhän alkoholismille aina on.
Kouvo ajattelee, että perimmäisenä syynä ovat suomalaisten yhteiset syvälle juurtuneet traumat. Sodat, joista on palannut mykkiä ihmisiä. Köyhyys ja jälleenrakennuksen vaatimat lunnaat. Sotatraumat voivat kantaa neljänteen sukupolveen saakka ja vahingolliset toimintamallit vielä pidemmälle, jos asioita ei käsittele.
Kun lähtökohta on tällainen, on ymmärrettävää, ettemme ole oppineet näyttämään tunteitamme ja puhumaan niistä.
– Ei ole mikään ihme, ettemme ole niin rakkaudellisia siinä joulupöydässä istuessa, kun taustalla on paljon selvittämättömiä asioita. Se on täysin ymmärrettävää.
Kouvo haluaa ymmärtää näitä ihmisiä. Ymmärtää meitä.
Tavallisuus tarjoaa samaistumispintaa
Vaikka elokuva piirtää kuvaa suomalaisista, ovat ulkomaisetkin yleisöt löytäneet siitä tarttumapintaa. Ahdistus ja kohtaamattomuus resonoivat taustasta huolimatta.
Mummola onkin kerännyt suitsutusta maailmalla. Family time -nimellä kansainvälisille yleisölle näytetty elokuva on voittanut parhaan elokuvan palkinnot Lyypekissä, Riiassa ja Soulissa.
Elokuvan hyvää vastaanottoa selittää Kouvon mielestä se, että Mummola on saattanut onnistua näyttämään ihan tavallisen epätäydellisen elämän kauneuden. Sellaisessa on varmasti enemmän samaistuttavaa kuin kiiltävässä jouluidyllissä, jonka vain harva pystyy tavoittamaan.
– Se on ihan normaalia elämää ja he ovat rakastettavia hahmoja kaikkine vikoineen.
Kouvo muistuttaa, että Mummolan perhe haluaa viettää joulua yhdessä siihen liittyvistä vaikeuksista huolimatta. Miten joulua voisi viettää paremmin, on kysymys, jota voi kukin kohdallaan miettiä.
Joulun ei tarvitse olla selviytymistaistelu
Pohjimmiltaan kyse on rakkaudesta. Sillä aika, jonka toisillemme annamme, on rakkautta. Olennaista Kouvon mielestä on se, miten se yhteinen aika käytetään. Kärvistelylle on olemassa vaihtoehtoja.
– Jotta joulu ei olisi selviytymistä, tarvitaan aito yhteys, Kouvo sanoo.
Hän tietää, ettei vanhoista tavoista ja dynamiikoista poisoppiminen ole yksinkertaista tai nopeaa. Se on kuitenkin mahdollista ja vaatii armollisuutta.
Toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Kun tunnistaa omat tunteensa ja paikantaa sen, mistä ne kumpuavat, ymmärtää omaa toimintaansa. Silloin voi yrittää muuttaa sitä rakentavampaan suuntaan.
– Kun hyväksyy herkkyyden ja epätäydellisyyden itsessään, hyväksyy ne helpommin myös muissa.
Muuten törmäilemme jatkuvasti omiin ja toistemme lukkoihin. Kouvon mukaan suurin niistä on kantamamme häpeä, joka voi estää meitä olemasta omia itsejämme ja pelkäämään sitä, miten toiset meihin suhtautuvat. Saatamme sanoa asioita, jotka on tarkoitettu pehmeiksi, mutta jotka tulevat ulos kovina ja päädymme siksi satuttamaan toisiamme.
– Koska emme uskalla tai osaa näyttää tunteitamme, yhdessä olemisesta voi tulla selviytymistä.
Kouvo muistuttaa, että tunnelma on meistä itsestämme kiinni. Jokainen vaikuttaa siihen toiminnallaan. Ei ole koskaan vain yhden ihmisen syy, jos kaikkien joulu menee pilalle.
Mitä jos tänä jouluna päättäisi ärsytyksen tunteen noustessa hengittää syvään ja purra hammasta sen sijaan että kommentoisi kärkkäästi. Jos vaikka jättäisi joka toisen snapsin ottamatta, Kouvo miettii ja heittää ilmoille kysymyksen:
– Voisimmeko hieman madaltaa odotuksia ja keskittyä olemaan läsnä?
Että maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Kuuntele tästä elokuvavinkit loppuvuodelle:
Lue edellinen Kulttuurivieras tästä:
Millaisia ajatuksia juttu herätti? Voit osallistua keskusteluun maanantaihin 18. joulukuuta kello 23 asti.