Tammikuun 10. päivänä neljä vuotta sitten kiinalaistutkijat julkistivat, mitä he olivat saaneet selville uudenlaisen viruksen perimästä.
Aiemmin tuntematon koronavirus oli alkanut sairastuttaa kiinalaisia edellisessä kuussa. Ennen kuin tammikuu oli ohi, jo kaukana Suomessakin oli varmistettu ensimmäinen SARS-CoV-2-viruksen aiheuttama tartunta.
Maaliskuussa Maailman terveysjärjestö WHO julisti, ettei COVID-19:ksi nimetyssä taudissa ollut enää kyse yksittäisten maiden epidemioista. Tutkijoiden pitkään varoittelema uhkakuva oli totta. Pandemia, koko maailman vitsaus, oli alkanut.
Ihmiskunnalla ei ollut SARS-CoV-2:lle vanhastaan vastustuskykyä, eikä mitään tautia vastaan ollut koskaan kehitetty rokotetta viittä vuotta lyhyemmässä ajassa.
Epävarmuudessa reaktiot vaihtelivat vähättelystä paniikkiin. Yhteiskuntien rajoitustoimien oikeudenmukaisuudesta, tehokkuudesta ja seurauksista keskustellaan varmasti vielä pitkään.
Viime keväänä WHO ilmoitti, että pahin vaihe pandemiassa oli ohi.
Kuolintapaukset olivat kääntyneen edellisen vuoden aikana laskuun, ja terveydenhuoltojärjestelmien pinne oli helpottanut. Useimmissa maissa oli luovuttu liikkumisrajoituksista ja purettu testauspisteitä, eikä koronatauti ollut enää toviin hallinnut uutisten etusivuja
COVID-19:stä oli tullut useimmille arkipäivää.
WHO ei kuitenkaan julistanut pandemiaa päättyneeksi. Ympäri maailmaa tapahtuvine tartuntoineen COVID-19 täytti yhä pandemian määritelmän ja täyttää sen edelleen.
COVID-19:ää ei enää luokiteltu ”maailmanlaajuiseksi kansanterveyden hätätilaksi”, mutta WHO korosti, että virus vaati edelleen uhreja eikä se ollut lakannut muuttumasta. Mitä enemmän virusta on liikkeellä, kuten nyt nousevassa uudessa aallossa, sitä suurempi on myös mahdollisuus viruksen muuttumiselle huonoon suuntaan.
Ensimmäisen koronavuoden lopulla virus näytti, miksi sen muuntautumiskyvystä on syytä olla huolissaan. Piikkiproteiinin mutaatioiden muokkaama alfa, ensimmäinen nimen saanut variantti, oli jopa 50 prosenttia tarttuvampi kuin emovirus.
Alfasta alkaen jokainen uusi SARS-CoV-2-variantti ja uutiskynnyksen ylittäjäksi yltänyt alavariantti on herättänyt kylmäävän kysymyksen: onko tulokas edeltäjäänsä tappavampi?
Viruksen ominaisuuksien, ihmisten biologian ja elämänvalintojen ja yhteiskuntarakenteiden yhtälössä on liian paljon muuttujia, jotta vastaukset olisivat voineet olla varmoja, saati nopeita. On pitänyt odottaa, ja sitten on voitu huokaista helpotuksesta: tauti on ollut oireiltaan ennallaan.
Vaikka ihmiskunta ei neljän pandemiavuoden jälkeen enää ole aseeton, virus on osoittanut olevansa omassa asevarustelussaan yhä askeleen edellä.
Asiantuntijoiden mukaan uusin alavariantti on parhaillaan aiheuttamassa Yhdysvalloissa toiseksi suurimman tartunta-aallon koko korona-aikana.
JN.1, omikron-variantin jälkeläinen, oli Yhdysvaltain tartuntautikeskuksen arvion mukaan marraskuussa syypää noin kolmeen prosenttiin Yhdysvaltain tartunnoista; nyt osuus on jo yli 60 prosenttia. JN.1:stä on tullut hallitseva alavariantti jo myös Euroopassa, ja nousu on jyrkkää myös Aasiassa.
Syksyllä 2021 viruskartalle ilmaantunut omikron-variantti on osoittautunut lyömättömän tehokkaaksi. Alkuperäistä omikronia ei tosin ole tavattu missään enää aikoihin, mutta sekvensoinneissa haaviin jääneissä viruksissa on ollut edelleen niin paljon sukunäköä, että WHO on pitänyt kaikkia omikronin alavariantteina.
Myös JN.1 näyttää noudattavan linjaa, jonka tutkimukset ovat todenneet omikronilla ylipäätään. Tarttuvuus on entisestään vahvistunut, mikä sairastuttaa yhä useampia, mutta aiempaa pienempi osuus heistä saa vakavia oireita. Absoluuttisina lukuina JN.1:n roihahdus kuitenkin jo näkyy sairaalahoidon tarpeen kasvuna.
JN.1:n valtti on yksi uusi mutaatio piikkiproteiinissa. Se näyttää lisänneen entisestään viruksen kykyä joko pujahtaa ihmisen soluun tai mahdollisesti jallittaa hänen immuunijärjestelmäänsä sisään päästyään.
Peliä tasaa se, että tilastojen perusteella vain muutamalla prosentilla ihmisistä ei ole joko rokotteiden tai aiemman sairastumisen antamaa vastustuskykyä, jolla panna virukselle hanttiin. Vaikka tartuntaa ei saisikaan estettyä, niin oireita pystyy pitämään kurissa.
Neljä vuotta sitten ajateltiin, että SARS-CoV-2-virus leviäisi ennen muuta pisaroissa ja pinnoilta. Sittemmin selvisi aerosolitartuntojen iso merkitys: virus leijuu ilmassa pitkään. Tutkimukset ovat kaataneet myös sen alkuaikojen olettamuksen, ettei tauti tartu ennen kuin sen kantajalla on oireita.
Rokotteiden kehittelyssä pandemia on kannustanut isoon loikkaan. Lähetti-RNA:han perustuva teknologia ei ollut korona-ajan keksintö, mutta se sai suuret siivet, kun lääkeyhtiöt alkoivat kilpailla tehokkaasta COVID-rokotteesta. Uranuurtajille myönnettiin viime syksyn Nobel-palkinto.
Paljon COVID-19:ään liittyviä kysymyksiä on kuitenkin yhä ratkaisematta. Yksi iso kysymys on pandemian pitkäaikainen perintö, joka on Suomessakin diagnosoitu jo kymmenillätuhansilla ihmisillä.
Miltei puolella COVID-19:n sairastaneista on oireita myös akuutin vaiheen jälkeen, summaa brittiläisen Leicesterin yliopiston professori Kamlesh Khunti pitkittyneestä COVIDista toistaiseksi kertynuttä tietoa.
Parinsadan tutkimuksen meta-analyysissä 45 prosenttia 700 000:sta COVID-19:n sairastaneesta kertoi kärsivänsä väsymyksestä, säryistä, unettomuudesta, muistihäiriöistä tai muista pitkittyneeseen COVIDiin yhdistetyistä paristasadasta oireesta. Akuutista taudista oli kulunut keskimäärin neljä kuukautta.
Oireiden kirjon ja keston selvittämisessä on vielä paljon tutkimista, sanoo Khunti Nature-lehden haastattelussa.
Viime syksynä julkaistussa yhdysvaltalaisessa seurantatutkimuksessa selvisi, että pahin seuraus, kuolinriski, on koholla vielä kahden vuoden päästä, jos tauti on vaatinut sairaalahoitoa. Muilla riskin todettiin hiipuvan puolessa vuodessa.
Mitä COVID-19:ltä on viidentenä vuonnaan odotettavissa? Alkaako se noudattaa almanakkaa? Näyttääkö se merkkejä asettumisesta endeemiseksi?
Monet asiantuntijat olivat näkevinään kausivaihtelua jo ensimmäisenä COVID-19-kesänä. Tänä vuonna merkkien pitäisi olla jo selvät, jos yhdysvaltalaisen Yalen yliopiston ennusteeseen on luottamista.
Toissa kesänä julkaistun tutkimuksen piirtämä aikajana perustuu lieviä oireita aiheuttavista sukulaisviruksista saatuun tietoon, ja janan mukaan vuosi 2024 on käännekohta.
Vuodenajat eivät näytä ohjanneen WHO:n tietoon tulleita viikottaisia tartuntalukuja. Ne ovat epäilemättä vain pienenpieni osa kaikista tartunnoista. Jätevesinäytteiden analyysit eri puolilta maailmaa piirtävät samansuuntaista kuvaa väestössä kiertävien virusten määrän vaihtelusta.
Etenkin iso piikki rekisteröidyssä tartunnoissa viime sydänkesällä heinä-elokuussa – 1,4 miljoonaa tartuntaa neljän viikon aikana – on selvässä ristiriidassa kausivaihteluodotusten kanssa.
Mikrobiologian professori Andrew Pekosz yhdysvaltalaisesta Johns Hopkins -yliopistosta sanoo AARP-lehden tuoreessa haastattelussa ykskantaan, ettei tartuntojen aaltoliikettä ainakaan tällä hetkellä kyetä ennustamaan vuodenaikojen perusteella.
Varauksen esittävät myös muun muassa lääkeyhtiö Pfizerin tutkijat, vaikka ovatkin tuloksissaan tulleet kausivaihtelun kannalle: ”Koska SARS-CoV-2 vaikuttaa tarttuvan helpommin kuin influenssavirukset, on todennäköistä, että sen ympärivuotinen aktiivisuus pysyy muita patogeenejä korkeampana.”
COVID-19:n roihahdus osoitti, että virus voi pysäyttää koko yhteiskunnan. Yle Areenassa julkaistu dokumentti kertoo uusista uhkakuvista. (Wildbear/ABC, Australia, 2021)