Tamperelainen valokuvataiteilija Marja Pirilä on ihmeissään siitä, miten paljon hän on ehtinyt kuvata yli kolmessakymmenessä vuodessa. Helsingin Taidehallin mittavassa näyttelyssä Valon tähden Pirilä peilaa uraansa takautuvasti 1980-luvulta tähän päivään. Paluu menneeseen on tuntunut ”suloiselta”.
Näyttelyssä on mukana otos Pirilän ensimmäisestä pienestä, mustavalkoisesta sarjasta.
– Hämmennyin, miten niissä on yhä se sama henki.
Pirilä on tehnyt merkittävän uran valokuvataiteilijana, silti hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi valokuvataiteen kentällä.
– Olen tällainen outsider. En kuulu Helsinki Schoolin kuvaajiin.
Helsinki School on ollut monen suomalaisen valokuvataiteilijan ponnahduslauta ulkomaille.
Pirilän tie valokuvataiteilijaksi on erikoinen. Hän opiskeli 1980-luvulla biologiaa Helsingin yliopistossa ja teki graduaan kärpästen elinkaaresta eläinekologian laitoksella.
Jokin mätti. Pirilästä tuntui, ettei hän päässyt biologiaan sisälle, vaikka rakasti eläimiä ja luontoa. Hän päätti hakea Taideteolliseen korkeakouluun.
– Olen aina sanonut, että kärpäset tönäisivät minut opiskelemaan valokuvausta.
Pirilä ihmetteli pimiössä, miten negatiivi kääntyi positiiviksi. Se tuntui maagiselta.
– Rakastin veden ja pimeyden yhdistelmää. Sitä solinaa. Asuin opiskeluaikana pimiössä, Pirilä kertaa.
Hän vertaa pimiössä syntynyttä tunnetta camera obscuraan, ikiaikaiseen tekniikkaan, jossa kuva heijastuu huoneen tai laatikon reiän kautta ylösalaisin takaseinälle.
Camera obscurasta tuli Pirilän tavaramerkki.
Reikä seinään, ja kuvaus voi alkaa
Pirilä tutustui camera obscuraan 1990-luvulla.
Hän ihmetteli Taideteollisessa korkeakoulussa, miksi hänen muotokuvistaan tuntui aina puuttuvan jotain. Pirilä kuvasi ihmisiä heidän omassa miljöössään.
Kuubalaissyntyisen, Yhdysvalloissa asuvan Abelardo Morellin mustavalkokuva muutti kaiken. Morell oli kuvannut kotonaan lastenhuonetta, ja kuvassa leikkidinosaurukset olivat ylösalaisin. Morell oli muuttanut huoneen camera obscuraksi.
– Kuva oli niin lumoava, ja sitä se on vieläkin. Ajattelin silloin, että tuossa on kaikki se, mitä haluan kuvata, Pirilä sanoo.
Morellista kertovassa artikkelissa todettiin, että kuvan valotusaika on seitsemän tuntia. Se tuntui Pirilästä järjettömältä, sillä hän halusi kuvata ihmistä.
– Ajattelin, että ei minun äitikään jaksa istua seitsemää tuntia paikoillaan, vaikka kärsivällinen olikin.
Siitä alkoivat kokeilut. Pirilän puoliso, valokuvaaja Petri Nuutinen keksi, että valotusaikaa voi lyhentää linssillä. Pirilä peitti ikkunan mustalla muovilla, teki siihen reiän ja asensi reikään silmälasilinssiaihion.
– Sitten se kuvajainen tuli ylösalaisin. Ja niitä minä aloin tehdä vimmatusti. Kuvasin kaikki lähipiirin ihmiset, jotka suostuivat malliksi, Pirilä kertoo hymyillen.
Hän kuvasi camera obscuran sisällä mallejaan nykyaikaisella kameralla.
Taidehallin näyttelyssä on mukana täysin poikkeuksellinen Pirilä-teos. Se on valokuvavedos taiteilijan luuytimestä.
Pirilällä diagnosoitiin leukemia kevättalvella 2020, ja hän kertoo selvinneensä siitä hengissä ”rankkojen kantasoluhoitojen ansiosta”.
– Leukemia on yhtä elämää ja kuolemaa, Pirilä sanoo nyt.
Teos syntyi haverin seurauksena, kun osa Pirilän antamista luuydinnäytteistä päätyi roskiin vioittuneen näytelasin takia.
Taiteilija pyysi niitä itselleen, laittoi ne mikroskoopin alle ja huomasi, että näky muistutti galaksia. Kuvassa näkyy luovuttajan solu, jonka Pirilä nimesi Sofiaksi.
– Siitä tuli Sofian muotokuva. Sofia tarkoittaa viisautta, Pirilä sanoo.
Valon tähden -näyttely Helsingin Taidehallissa 17.3.2024 asti.