Turkkilainen Emrecan Tanış, 33, olisi ehkä suomalaisyleisölle täysin tuntematon balettitanssija, ellei hän olisi käynyt läpi roskapostiaan Internet-kahvilassa Istanbulissa kesällä 2010.
Tanış oli hakenut paikkaa Kansallisbaletin nuorisoryhmästä samana kesänä, mutta Suomesta ei kuulunut mitään puoleentoista kuukauteen.
– Ajattelin, että peli on menetetty.
Sitten hän löysi roskapostista kutsun tulla Suomen kansallisbalettiin.
Kaikki kävi äkkiä. Tanış oli Suomessa kolmessa päivässä. Koko elämä meni uusiksi.
– Syksy oli tulossa, ja minulla oli taskussa koko omaisuus, muutamia kymmeniä euroja ja matkalaukku täynnä Turkin helteisiin sopivia kesävaatteita.
Nykyään Tanış kuuluu Kansallisbaletin vakituiseen tanssijakuntaan. Hän on myös koreografi, jonka töitä on nähty Suomessa ja ulkomailla. Tanış on yksi yli 200 000 vieraskielisestä työllisestä Suomessa (2022). Hänen rekrytointinsa kertoo Kansallisbaletin kansainvälistymisestä, joka voimistui 2010-luvulla.
Kansainvälistä uraa havittelevan balettitanssijan on täytynyt tottua voimakkaaseen koti-ikävään. Kerran se on meinannut tuhota koko hänen uransa.
Isoäiti kasvatti
Tanış on kasvanut suurperheessä Küçükyalıssa, joka sijaitsee Istanbulin Aasian-puoleisessa osassa. Küçükyalılla oli huonomaineisen kaupunginosan maine, ainakin Tanışin lapsuudessa. Alueella liikkui hämärämiehiä ja rikollisia.
– Jos etsit vaikeuksia, löysit niitä.
Isä pyöritti leipomoa ”fiinimmässä” kaupunginosassa. Perheenpää lähti töihin aamukuudelta ja palasi kotiin kymmeneltä illalla.
Konservatorion edessä hengaili todella upean näköisiä ihmisiä. Ihailin tanssijoiden olemusta ja ryhtiä
Pojan huonosta koulumenestyksestä huolissaan ollut isä ehdotti, että poika hakisi konservatorioon opiskelemaan musiikkia. Tanış oli 10-vuotias.
– Turkkilainen koululaitos ei ollut minua varten, Tanış sanoo nyt.
Poika lähti konservatorion pääsykokeisiin. Hän näki itsensä tulevaisuudessa kitaristina, jota muut palvovat.
– Muistan pääsykoepäivän kirkkaana. Oli touko-kesäkuu, ja konservatorion edessä hengaili todella upean näköisiä ihmisiä. En tiennyt, että he olivat tanssijoita. Ihailin heidän olemustaan ja ryhtiään.
Pääsykoe meni musiikissa pipariksi, mutta hakemukseen piti kirjoittaa myös toinen vaihtoehto. Tanış oli jättänyt kohdan tyhjäksi.
En kehdannut kertoa muille lapsille, että olin balettikoulussa. Pelkäsin, että minua kiusataan
Konservatoriossa kysyttiin, eikö poika haluaisi kokeilla balettia?
– En tiennyt mitään baletista, mutta pääsin sisään. Päätin koulussa, että minusta tulee isona balettitanssija.
Kotikulmilla baletti ei ollut ilmeinen ammatinvalinta.
– En kehdannut kertoa muille lapsille, että olin balettikoulussa. Pelkäsin, että minua kiusataan. Sanoin uteliaille, että opiskelen konservatoriossa teatteria.
Teini-iässä mieli muutti. Tanış päätti kertoa muillekin, mitä hän opiskeli.
– Siitä ei seurannut mitään pahaa. Olin väärässä ennakkoluuloineni.
Tanış uskoo, että hän välttyi vaikeuksilta osin siksi, että kävi Istanbulin keskustassa asti balettikoulua. Päivät venyivät jo matkan takia iltaan. Isoäiti kasvatti pojan, sillä Tanışin vanhemmat olivat eronneet.
Koti-ikävä painoi rinnassa
Seitsemän vuotta kestäneiden balettiopintojen jälkeen nuori mies päätti hakea jatko-opintoihin balettikouluun Saksaan. Hän ei vielä tiennyt, että koti-ikävä vaani kulman takana.
Isä vastusti lähtöä.
– Hän olisi halunnut pitää minut lähellään. Kotona, samassa kaupungissa tai edes Turkissa.
Tanış pääsi John Crankon nimeä kantavaan balettikouluun Stuttgartissa. Se on yksi maailman johtavista baletin opinahjoista.
Lahjakas nuori mies sai täyden stipendin opiskelun, asumisen ja elämisen kattamiseksi, mutta unelmat hajosivat, kun kone laskeutui Stuttgartiin.
– Tunsin itseni täysin tyhjäksi.
Sitten alkoivat vaikeudet. Tanış alkoi voida huonosti, tanssimisesta ei tullut mitään. Stuttgart tuntui kuolleelta kaupungilta Istanbuliin verrattuna. Kadut olivat tyhjiä, ihmiset vaikuttivat etäisiltä ja sunnuntaisin koko kaupunki pantiin kiinni.
Tanış oli täysin hukassa.
Ymmärrän nyt, että olin sairastunut koti-ikävään Stuttgartissa
– En tajunnut silloin, että minulla oli hirvittävä koti-ikävä. Kaipasin sitä suurperhettä, isää, veljeä ja isoäitiä, jotka olin jättänyt Istanbuliin. Yhtäkkiä minulla ei ollut ketään.
Nuoren tanssijan haluttomuuteen kiinnitettiin koulussa huomiota, ja johto päätti, että Tanış saa lähteä. Hän palasi murtuneena maitojunalla kotiin.
– Ymmärrän nyt, että olin sairastunut koti-ikävään Stuttgartissa.
Kotona isä oli mielissään, kun poika palasi Turkkiin, mutta tuli toisiin ajatuksiin.
– Isä sanoi, että yritä uudestaan. Saat hyvän koulutuksen Saksassa.
Tanış kokosi itsensä, lähti koetanssiin Müncheniin Heinz-Bosl-säätiön balettikouluun ja pääsi sisään.
Baletti on pieni maailma, ja kouluun kantautui tieto, että Tanışilla oli ollut vaikeuksia Stuttgartissa. Münchenissä koulun johto alkoi empiä.
– Onneksi eräs opettaja piti puoliani ja sain jäädä.
Vaikeuksienkin jälkeen Tanış päätti panna kaikkensa peliin ja näyttää, mitä hänestä lähtee tanssijana.
Koti-ikävää hän ei päässyt karkuun, se kaihersi rinnassa. Opiskelija-asuntolan turkkilainen kämppäkaveri auttoi jaksamaan.
Aika oli myös taloudellisesti raskasta. Isä lähetti pojalleen kuukausittain mitä pystyi.
– Rahat eivät silti riittäneet elämiseen. Kävin tanssimassa koulun ulkopuolella ansaitakseni edes vähän lisää rahaa.
Suomessa on tilaa, vesijohtovettä voi juoda
Suomi otti uuden tanssijan hetimiten syleilyynsä. Siltä parikymppisestä Tanışista tuntui. Hän oli saanut jo työn saksalaisesta balettiryhmästä, mutta perui sen, kun ovet Suomen kansallisbalettiin aukesivat.
Kansallisbaletin silloinen johtaja Kenneth Greve pestasi lupaavan turkkilaistanssijan taloon, eikä se ole mikään ihme. Tanış näyttää prinssiltä ilman roolivaatteitakin, ja sellaiset hahmot ovat kysyttyjä baletin satumaailmassa.
Hänellä on paksut, mustat, kiharat hiukset, ja toisessa korvassa killuu helmikorvakoru. Sormessa komeilee isältä saatu sormus, jota koristaa näyttävä kivi.
Kaikki olivat minulle todella ystävällisiä Kansallisbaletissa
Suomeen kesähepenissä saapuneelle nuorelle miehelle järjestettiin tilapäinen majoitus, ja yksi balettilaisista avasi kukkaronsa lainatakseen tulokkaalle rahaa ensimmäiseen palkkapäivään asti.
– Se oli hämmentävää. Kaikki olivat minulle todella ystävällisiä Kansallisbaletissa.
Ihmiset voivat Tanış mukaan olla hyvin etäisiä balettiryhmissä. Hän arvelee, että se johtuu ainakin osaksi taiteenlajin kovasta kilpailusta.
Nyt vuosien jälkeen Tanış kiittää yhä Suomea monesta asiasta.
– Täällä on valtavasti tilaa, liikennettä ei juuri ole ja joka paikassa voi juoda vesijohtovettä.
Istanbulissa moni asia on päinvastoin.
Turkkilaistanssija ihmettelee suomalaista myyttiä puhumattomasta kansasta. Hänellä ei ole sellaista kokemusta.
– It takes two to tango. Ihmiset puhuvat, kun heidät ottaa siihen mukaan.
Tanış on saanut maistaa suomalaisuutta myös taiteessa. Hänelle Marjo Kuuselan baletti Seitsemän veljestä oli silmät avaava kokemus. Teos lämmitettiin uudelleen Kansallisbalettiin vuonna 2013.
– Marjo Kuusela on suosikkikoreografini. Seitsemän veljestä on niin maanläheinen ja rehellinen teos.
Koti-ikävä oli kaataa koko miehen uran sen alkumetreillä, mutta nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin tilanne on toinen. Siihen on vaikuttanut hänen kokemuksensa Kansallisbaletista ja Suomesta.
– En tunne koti-ikävää enää lainkaan. Palaan aina kotiin, kun palaan matkoilta Suomeen.
Lue edellinen Kulttuurivieras tästä: Kirjailija Iida Turpeinen kaipaa humanistien ääntä yhteiskuntaan – ”Täällä on vallalla insinööriajattelu”