MOSKOVA Elokuvan Master i Margarita trailerissa kuuluu kysymys: ”Ketä sinä oikein tarkoitit... Wolandin hahmolla?”
Mihail Lokšinin ohjaama elokuva on Mihail Bulgakovin (1891–1940) klassikkoromaanin Saatana saapuu Moskovaan uusin filmatisointi.
Repliikki ei tuossa muodossa esiinny itse elokuvassa, vaan siinä kirjailija-päähenkilön ystävä kysyy varoen, viittaako päähenkilön näytelmässä esiintyvä Pontius Pilatus erääseen viiksekkääseen hahmoon. 1930-luvun Neuvostoliitossa tämä tarkoittaa Josif Stalinia.
Mutta kuka Woland on ja keneen hahmo viittaa?
Bulgakovin fantasiaa ja satiiria hyödyntävässä moniäänisessä romaanissa stalinistista Moskovaa hämmentää salaperäinen mustan magian asiantuntija, professori Woland demonisen seurueensa kanssa.
Venäläiset ihmettelevät romaanin suomenkielistä nimeä, sillä se sisältää pahan juonipaljastuksen: Woland on tietenkin Saatana itse.
Bulgakovin teos nauttii Venäjällä suoranaista kulttimainetta. Monet sen sitaateista elävät lentävinä lauseina kuten ”Käsikirjoitukset eivät pala.”
Lokšinin suurella rahalla tehty elokuva on kahtena viikonloppuna peräkkäin ollut Venäjän katsotuin. Se on kerännyt jo yli miljardin ruplan eli noin 10 miljoonan euron lipputulot.
Ohjaaja Lokšin ja käsikirjoittaja Roman Kantor ovat tehneet romaanista hyvin vapaan sovituksen. Moni katsoja on pahoittanut mielensä siitä, että suuria osia Bulgakovin teoksesta on jäänyt sivuun.
Eniten vaikuttavat kuitenkin suuttuneen nationalistipiirit ja valtiontelevision äänitorvet. Syynä on se, että Yhdysvalloissa asuva Lokšin on esittänyt sodanvastaisia mielipiteitä ja ilmaissut tukeaan Ukrainalle.
Epätoivoinen rakkaustarina nousi pääosaan
Lokšin ja Kantor ovat ottaneet tulkintansa keskiöön päähenkilö Mestarin ja hänen muusansa Margaritan rakkaustarinan.
Hyvin Bulgakovin näköinen kirjailija (Jevgeni Tsyganov) joutuu 1930-luvun Neuvostoliiton vallanpitäjien hampaisiin kirjoittamansa Pontius Pilatuksesta (Claes Bang) kertovan näytelmän takia.
Näytelmä kielletään, ja kirjailijaliitto Massolitin toverituomioistuimessa kirjailijatoverit hylkäävät päähenkilön.
Vaikeuksiensa keskellä kirjailija rakastuu Margaritaan (Julija Snigir), joka on onnettomassa avioliitossa tärkeän virkamiehen kanssa. Margarita kutsuu kirjailijaa Mestariksi.
Margaritan innoittamana kirjailija alkaa kirjoittaa romaania Wolandista (August Diehl), joka apureineen piinaa pirullisilla tempuillaan juuri niitä mukavuudenhaluisia kulttuuribyrokraatteja ja vallitsevaan ideologiaan sitoutuneita kirjailijoita, jotka ovat ajaneet kirjailijan epätoivoon.
Mestarin romaani on eräänlainen lennokas kostofantasia. Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat.
Z-patriootit raivostuivat
Venäläisiltä kriitikoilta elokuva on saanut varsin suopean vastaanoton.
Nykyään Latviassa toimivan Meduza-uutissivuston kriitikko Anton Dolin kutsui sitä romaanin ensimmäiseksi onnistuneeksi filmatisoinniksi.
Myös hallituksen lehden Rossiiskaja Gazetan kriitikko Valeri Kitšin koki, että ensi kertaa elokuvantekijät olivat kyenneet kesyttämään venäläisistä romaaneista arvoituksellisimman.
Jyrkän kansallismieliset piirit, niin sanotut Z-patriootit, ovat raivonneet viestipalvelu Telegramissa. Erityisesti heitä on suututtanut, että sodanvastaisia mielipiteitä esittäneen ohjaajan elokuvaa on rahoitettu julkisista varoista. He vaativat tilille ohjaajan lisäksi myös Venäjän elokuvasäätiötä, kulttuuriministeriötä ja elokuvan tuottajia.
Johtavaksi sotapropagandistiksi noussut juontaja Vladimir Solovjov ei edes suostunut mainitsemaan elokuvan tai sen ohjaajan nimeä.
– Nyt kaikki keskustelevat yhdestä ohjaajasta, joka kuvasi osin amerikkalaisilla, osin jostain syystä valtiollisilla rahoilla suuren venäläisen klassikon – en halua sanoa minkä – pamflettimaiseen neuvostovastaiseen, venäläisvastaiseen tyyliin, Solovjov sanoi iltaohjelmassaan Rossija-1-kanavalla.
Hän vaati viranomaisia selvittämään, miten tämä oli mahdollista. Hänen mukaansa etulinjassa palvelevat miehet kyselevät häneltä, mitä maassa oikein tapahtuu. Solovjov vaati kulttuurieliitiltä ryhtiliikettä.
Toisaalta kaikki Vladimir Putinin hallinnon vastustajatkaan eivät ole tyytyväisiä.
Historioitsija ja kirjailija Sergei Medvedev kyseenalaisti elokuvan taiteelliset arvot: hänen mukaansa kevyestä ja teräväjärkisestä polyfonisesta romaanista on tehty raskassoutuista steam-punkia rakkauden ja totalitarismin vastakkainasettelusta.
Medvdev katsoi, että elokuva toimii terapeuttisena varoventtiilinä, viimeisenä protestin sallittuna muotona.
Hän vertaa elokuvateatterijonoja presidenttiehdokkaaksi pyrkineen Boris Nadeždinin kampanjan allekirjoitusten keruuseen.
Mutta kuka Woland on?
Ehkä kaikki palaa siihen, ketä Woland oikeastaan edustaa.
Bulgakovin romaani alkaa Goethe-sitaatilla: ”Kas niin, ken olet? Osa voimaa syvää, mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.” Sitaattia toistellaan myös Lokšinin elokuvassa.
Bulgakovin monitasoinen romaani käsittelee muun muassa vallan ja taiteilijan suhdetta. Kirjailijalla oli siitä paljon materiaalia, sillä hän kärsi koko uransa ajan neuvostosensuurista.
Bulgakov kirjoitti suurta romaaniaan 1920-luvun lopulta aina kuolemaansa saakka. Se julkaistiin ensi kertaa vasta 1960-luvulla sensuurin ankarasti leikkelemänä.
Kirjailijan suhde Staliniin oli mutkikas. Bulgakovin näytelmä Turbinien päivät (Dni Turbinyh, 1926) oli neuvostodiktaattorin suosikkinäytelmiä siitä huolimatta, että Venäjän kansalaissodassa Bulgakovin myötätunto oli hävinneiden valkoisten puolella.
Stalinin kerrotaan katsoneen näytelmän viisitoista kertaa. Kun Bulgakov anoi lupaa lähteä maasta, Stalin soitti hänelle henkilökohtaisesti ja palautti Turbinien päivät teatteriohjelmistoon.
Stalinin nimeä ei Bulgakovin romaanissa ääneen lausuta. Joskus on pohdittu, symboloiko Woland-Saatana itseään Stalinia. Heijasteliko Bulgakov Wolandin hahmoon toiveitaan siitä, että paha Stalin voisi kaikesta huolimatta saada aikaa hyvää?
Woland saattaa sormiaan napsauttamalla muuttaa ihmisen kohtalon. Neuvostojohtaja saattoi tehdä saman soittamalla yhden puhelun.
Se herättää kysymyksen, ketä kaikkivoipa Woland symboloi uudessa elokuvassa: onko hän ehkä vallanpitäjien korruption paljastava oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi – vai sittenkin kaikkivoipa presidentti Vladimir Putin?
Vallanpitäjien karnevaali
Wolandin eli Saatanan ja hänen seurueensa kammottavat jekut ovat eräänlaista karnevalismia: maalliset valtasuhteet kiepautetaan hetkeksi päälaelleen, kun neuvostoeliitin jäsenet joutuvat saatanallisten taikojen kohteeksi.
Karnevalismin kääntöpuoli on se, että joskus vallanpitäjät voivat kääntää sen omaksi aseekseen. Usein sanotaan, että diktaattorien pahin vihollinen on nauru, mutta yhtä hyvin autoritaarinen valta voi valjastaa naurun aseekseen.
Hyvä esimerkki ilmiöstä ovat Putinin Venäjällä vaikuttavat valtiollistetut pilapuheluiden soittajat Vovan ja Lexus. Heidän kohteekseen joutui viime vuonna myös Suomen ulkoministeri Elina Valtonen (kok.).
Viime aikoina maalitauluna ovat olleet Venäjän hyökkäyssotaa vastustaneet suositut kirjailijat Dmitri Bykov, Boris Akunin ja Ljudmila Ulitskaja.
Vovan ja Lexus esittäytyivät heille Ukrainan johdon edustajina lypsääkseen kirjailijoilta raskauttavia lausuntoja Ukrainan tukemisesta.
Aseena on pilkanteko ja karnevalisointi: itsensä vakavasti ottaneet intellektuellit luulivat saaneensa puhelun arvovaltaisilta tahoilta, mutta he puhuivatkin vain perkeleellisten ”pränkstereiden” kanssa.
Pilanteon seurauksena kirjailijoiden teoksia siivotaan pois kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyiltä. Akuninia vastaan on nostettu rikossyyte.
Bulgakovin romaani kuvasi pirulliseen sävyyn kirjailijaliitto Massolitin jäsenten nauttimaa leveää elämää. Nyt Venäjän vallanpitäjät ovat ottaneet hampaisiinsa pääkaupunkilaisen ”eliitin” riehakkaat juhlat.
Viime vuonna pintajulkkisten ”alaston illanvietto” sai sosiaalisen median moraalinvartijat liikkeelle ja viranomaisetkin reagoivat.
Venäjän johto maalaa kuvaa moraalinsa kadottaneesta yltiöliberaalista ”eliitistä”, joka ei oikeasti seiso Venäjän ja sen käymän ”sotilaallisen erikoisoperaation” takana. Tätä eliittiä pitää rankaista, jotta Venäjä voisi käydä sotaansa Ukrainassa tehokkaasti.
Samaan aikaan mitään ei puhuta Venäjän todellisista vallanpitäjistä, joiden omistukset on piilotettu mutkikkaiden bulvaanijärjestelyiden taakse.
Ehkäpä 2020-luvun Woland paljastaisi hallitsevan luokan palatsit ja jahdit kansalle, joka elää asuntopulan ja inflaation ahdistamana.
Voi myös olla, että uusi Bulgakov-filmatisointi herättää levottomuutta, koska se tulee sanoneeksi, että mistään oikeutta jakavasta Wolandista on turha haaveillakaan.
Elokuvassa Woland elää vain kärsivän kirjailijan ja hänen muusansa mielikuvituksessa. Todellisuudessa vallanpitäjien groteski karnevaali sen sijaan jatkuu.