Suomalainen rauhanturvaaja käy kuumana. Hän yllyttää muita lyömään paikallista työntekijää teleskooppipampulla, jos tämä vielä kehtaa näyttäytyä.
On lokakuu 2009 Goz Beïdassa, Tšadissa. Suomalaisen kriisinhallintajoukon rauhanturvaajilla on takanaan kolme kuukautta tauotonta palvelusta keskisen Afrikan armottomassa ilmastossa.
Lomia ei ole, ja sadekausi on tehnyt työstä rämpimistä upottavassa liejussa.
Hermot syrjäisessä savannitukikohdassa ovat alkaneet kiristyä.
26-vuotias rauhanturvaaja Ilmari Käihkö yrittää hillitä palvelustoveriaan. Kyse ei sentään ole kenenkään hengestä.
Tšadilainen työntekijä on yrittänyt viedä leiristä sixpackin vesipulloja luvatta. Kirkas vesi on alueelta puuttuva luonnonvara, mutta rauhanturvaajilta sitä ei saa ottaa.
Käihkön kollega kutsuu paikallisia iilimadoiksi, jotka kuulemma vain imevät kaiken eivätkä kunnioita suomalaisia sotilaita.
Myöhemmin Käihkö kirjoittaa päiväkirjaansa:
Käihkö on kuullut, että sama rauhanturvaaja on vongannut tukikohdassa työskennelleiltä naisilta seksiä maksua vastaan.
Kaikki tämä on rangaistuksen uhalla kiellettyä. YK:n sääntöjen mukaan järjestölle työskentelevät eivät saa harjoittaa minkäänlaista seksuaalista hyväksikäyttöä. Hyväksikäytöksi katsotaan myös se, että käyttää asemaansa hyödykseen seksuaalipalvelujen ostamisessa.
Maailman köyhimpiin maihin lukeutuvassa Tšadissa on mahdotonta varmistua siitä, että seksityöntekijä ei ole ihmiskaupan uhri.
Myöhemmin muutamat suomalaiset rauhanturvaajat ostavat silti seksiä. Se tapahtuu kotiutuslentoa edeltävänä päivänä maan pääkaupungissa N'Djamenassa.
Kukaan ei puutu sen paremmin masturboijan kuin seksinostajien toimintaan.
Sotilaan päiväkirja
Kuvaukset ovat Ilmari Käihkön kirjasta Sotilaan päiväkirja – kuinka rauhanturvaaminen muuttui kriisinhallinnaksi (Gaudeamus), joka ilmestyy tänään.
Käihkö on sotatieteiden dosentti, joka tunnetaan parhaiten Ukrainan sotaa kommentoivana asiantuntijana. Vuonna 2009 hän palveli jääkärinä suomalaisessa kriisinhallintajoukossa Tšadissa.
Jääkärit olivat rauhanturvaajia, jotka suorittivat suomalaiselle kriisinhallintajoukolle määrättyjä vartiointi- ja partiointitehtäviä läheisissä kylissä ja pakolaisleirien liepeillä.
Toisaalta Käihkö oli aivan tavallinen rivimies, mutta toisaalta hän erottui elämänkokemuksellaan valtaosasta jääkärijoukkuetta. Hän oli keskimääräistä vanhempi, ja hänellä oli jo yliopistotutkinto. Käihkö oli myös asunut Afrikassa työskennellessään lukion jälkeen kahdeksan kuukautta Tansaniassa.
Palveluksensa ajan Käihkö piti tarkkaa päiväkirjaa, joka muodostaa hänen kirjansa rungon. Analyyttisissä ja taustoittavissa osioissa puhuu nykyinen Käihkö, joka on ammatiltaan tutkija.
Välillä Käihkö on kriittinen jopa itseään kohtaan. Hän esimerkiksi myöntää sensuroineensa itseään päiväkirjassaan.
Kirja antaa tunnustusta suomalaisten osaamiselle vaikeissa olosuhteissa, mutta väistämättä huomio kiinnittyy siinä esitettyihin epäkohtiin.
Niitä Käihkö kuvaa avoimemmin ja analyyttisemmin kuin kukaan aiemmin Suomessa.
Epäkohdista räikein on rasismi. Paikallisia kutsuttiin apinoiksi, jamaleiksi, kerjäläisiksi, kähtäviksi, nokipiikeiksi ja varkaiksi.
Vaikka suomalainen komentaja oli kieltänyt neekeri-sanan käytön, sitäkin kuuli. Yleensä sana yritettiin kiertää yhtä lailla rasistisilla ilmauksilla kuten neppari ja yön timo.
Suurelle yleisölle kirja paljastaa ikäviä puolia suomalaisesta rauhanturvaamisesta, jonka mainetta voisi luonnehtia kiiltokuvamaiseksi. Rauhanturvaveteraaneille Käihkön paljastuksissa ei ole paljon uutta.
Minäkin olen yksi heistä.
Rasismin kitkeminen epäonnistui
Minä, tämän jutun kirjoittanut toimittaja Tuomas Rimpiläinen, palvelin samassa savannitukikohdassa samaan aikaan Käihkön kanssa.
Käihkö palveli jääkärijoukkueessa eli työskenteli usein kirjaimellisesti kädet savessa. Minäkin osallistuin partiointiin, mutta pääasiassa työskentelin ilmastoidussa toimistossani.
Välimme palveluksessa jäivät etäisiksi, emmekä olleet sen jälkeen missään tekemisissä ennen kuin Käihkö haastatteli minua kirjaansa.
Kriisinhallintaoperaatiossa tehtäväni oli toimia rauhanturvaajien media-asiantuntijana ja dokumentoida toimintaamme. Käytännössä se tarkoitti joukon julkisuuskuvasta huolehtimista.
Tehtävässäni onnistuin ilmeisesti hyvin, sillä Käihkön kuvaamista epäkohdista yksikään ei aikanaan tullut julki.
Paljon tärkeämmässä tehtävässä epäonnistuin. Käihkö kirjoittaa asiasta kirjassaan näin:
Komentaja oli kyllä kieltänyt rasistisen kielenkäytön. Minä tiedotusupseerina olin korostanut oppitunnillani paikallisten kunnioittamisen tärkeyttä; samoin oli tehnyt sotilaspastori.
Esikunnan henkilöstöstä osallistuin kaikkein eniten jääkärien operatiiviseen toimintaan, sillä tehtäväni oli dokumentoida sitä.
Partioissa näin, kuinka joillain suoraan varusmiespalveluksesta tulleilla nuorilla rauhanturvaajilla oli luontainen kyky kohdata paikallisväestöä ystävällisesti ja kunnioittavasti.
Näin myös julkean epäkunnioittavaa käytöstä.
Saavuin Tšadiin muutama viikko ennen Käihköä ja uutta jääkärijoukkuetta. Ensimmäisessä kaukopartiossani osallistuin pian kotiutuvan jääkärijoukkueen viimeiseen partioon, joka suuntautui erämaakyliin.
Aina kun leiriydyimme tai pysähdyimme pidemmäksi ajaksi, ympärille alkoi kerääntyä paikallisia lapsia. Monet heistä toistivat ranskan sanaa cadeau, lahja.
Kerran yksi rauhanturvaajista raivostui kerjäämisestä, irrotti panssaroidusta ajoneuvostamme antennin ja juoksi se kädessään pikkupoikaa kohti huutaen ja solvaten.
Huomautin rauhanturvaajalle, että hänen käytöksensä oli täysin asiatonta ja kohtuutonta. En muista tarkkaa vastausta, mutta muistan, että se oli aggressiivinen ärähdys. Vaikka olin aiemmin palvellut jääkäritehtävissä Kosovossa ja palvelin nyt sotilasvirkamiehen arvossa upseeritehtävässä, minulla ei uutena tulokkaana ollut mitään auktoriteettia pian kotiutuvaan rauhanturvaajaan.
En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos rauhanturvaaja olisi saanut lapsen kiinni, mutta kirjassaan Käihkö kirjoittaa, mitä irlantilaiset kollegat kertoivat hänen joukkueensa jäsenille.
Aiemmat rauhanturvaajat olivat kuulemma lyöneet lapsia antenneilla.
Käihkö itse näki, kuinka suomalainen rauhanturvaaja hyökkäsi hylsyjä kerääviä lapsia kohti ulvoen ja heiluttaen ketjua päänsä päällä. Sama rauhanturvaaja syyllistyi kolmisen vuotta myöhemmin Suomessa palkkamurhaan ja tuomittiin siitä elinkautiseen vankeusrangaistukseen.
Ryhmäpaine esti puuttumisen
Palveluksestamme on kulunut 15 vuotta. Tuolloinen pidättyväisyyteni ihmetyttää minua.
Olin 29-vuotias korkeasti koulutettu ammattitoimittaja, enkä yleensä liiemmin piitannut, jos oikein toimiminen teki minusta epäsuositun.
Tiistaina tapaan Käihkön ensimmäistä kertaa palveluksemme jälkeen. Kävelemme Pasilassa sijaitsevan viljelypalstan reunaa. Jää narskuu kenkien alla, mutta mietteemme ovat 5 000 kilometrin päässä vuosien takana.
Kysyn Käihköltä, miksi tuntui niin vaikealta puuttua rasismiin.
– Ryhmäpaine oli hirveän kova. Vaikka aktiivisia rasisteja oli vähemmistö, niin kyllähän se näkyi toiminnassa. Ja jos siihen yritti puuttua, niin siitä annettiin suoraan takaisin, Käihkö vastaa.
Kriisinhallintaoperaatiossa rauhanturvaajaa kuormittavat poikkeusolot ja mahdolliset vaaratilanteet mutta myös niin sanottu eettinen stressi.
Tyypillisesti eettistä stressiä voi aiheuttaa omien arvojen vastainen toiminta tai se, ettei koe voivansa oikeasti auttaa ympärillä hätää kärsiviä ihmisiä.
Käihkölle palveluksen kovimmaksi koettelemukseksi osoittautui rasismi. Se häiritsi myös minua, mutta vielä enemmän minua kuormitti tunne siitä, että en pysty auttamaan.
On hämmästyttävää lukea Käihkön kirjasta, että jotkut palvelustovereistani pitivät suorastaan vihollisina niitä ihmisiä, joita olimme Tšadissa auttamassa.
Tämän eettisen kuormituksen purkamiseksi ei Tšadissa eikä sen jälkeen tehty mitään.
Työtaakka uuvutti jääkäreitä
Eettistä kuormitusta aiheutui myös epätasa-arvoisiksi koetuista työoloista.
Joukossamme valtaosa jääkärijoukkueesta siirtyi toimialueelle suoraan varusmiespalveluksesta. Julkisuudessa ratkaisua kritisoitiin, koska ”nuorilta pojilta” puuttui kuulemma kriisinhallinnassa tarvittavaa elämänkokemusta.
Toisaalta he olivat valmiusjoukkokoulutukseen päästäkseen läpäisseet pääsykokeen ja harjoitelleet yhdessä vuoden ennen kriisinhallintaoperaatioon lähtemistä. Sotilaallisilta taidoiltaan Käihkö ja muut jääkärit olivat suomalaista rauhanturvaajaeliittiä.
Käihkö kuitenkin kirjoittaa, että taistelukoulutusta oli korostettu muiden kriisinhallinnassa tarvittavien taitojen kustannuksella. Merkittävimmät puutteet olivat valmiudessa kohdata paikallisia ihmisiä ja ymmärtää alueen kulttuureja.
Käihkön mukaan suomalaisen kriisinhallintajoukon johtaminen muistutti välillä huonoja esimerkkejä varusmiesten kohtelusta. Ajoittain hänestä tuntui, että kriisinhallintajoukon suomalainen komentaja kohteli jääkärijoukkueen rauhanturvaajia kuin kurittomia lapsia.
Myös me esikunnassa palvelleet rauhanturvaajat huomautimme komentajalle, että suomalainen jääkärijoukkue ansaitsee tunnustusta työstään ja tarvitsee lepoa. Suomalainen joukkue teki kutakuinkin saman työmäärän kuin irlantilainen komppania. Komppaniaan kuuluu useita joukkueita, joten se on monin verroin suurempi sotilasyksikkö.
Käihkö kuvaa päiväkirjamerkinnöissään työrupeamia, jolloin ensin vartioitiin 13 tuntia tukikohtaa yö läpeensä ja aamulla lähdettiin suoraan kaukopartioon:
Joskus komentaja määräsi jääkärijoukkueelle jopa vapaapäiviksi marsseja täydessä taisteluvarustuksessa armottomassa helteessä.
Komentaja on sittemmin eronnut vakinaisesta palveluksesta. Hän ei halunnut kommentoida asiaa Ylelle.
Kaikesta huolimatta Käihkö ja me hänen haastattelemansa palvelustoverit uskomme, että hoidimme meille annetun tehtävän verrattain hyvin.
Vaikka rasismia oli vaikea sietää, sen esiintyminen ei hämmästytä Käihköä. Se ei lopulta ollut mitenkään poikkeuksellista siihen nähden, miten rasismia ilmenee suomalaisessa yhteiskunnassa.
Moraalisesti sietämättömäksi se muuttui, kun valtion työntekijät syyllistyivät siihen vastoin Puolustusvoimien määräyksiä työajalla ulkomailla Suomen lippu hihassaan.
Muokattu 7.3.2024 kello 20.14: Artikkelin keskustelu suljettu ennenaikaisesti moderoinnin ruuhkautumisen vuoksi.
Korjaus 13.3.2024: Korjattu tieto, jonka mukaan rauhanturvaaja tuomittiin kolme vuotta myöhemmin palkkamurhasta. Todellisuudessa palkkamurha tapahtui kolmisen vuotta myöhemmin.