1800-luvun ja 1900-luvun loppuvuosilla on paljon yhteistä.
Molempina vuosikymmeninä suomalaiset saivat käyttöönsä uuden median: 1800-luvun lopulla sanomalehtien yleisönosastot ja sata vuotta myöhemmin netin keskustelufoorumit.
Ja aina kun keskustelulle on avattu uusia kanavia, ne on myös täytetty varsin vilkkaasti. Aina keskustelu ei tosin ole edennyt kovin kohteliain sanakääntein.
Tätä meidän nykyaikaamme on kuvattu erittäin emotionaaliseksi, jopa ”vihan aikakaudeksi”, mutta myös 1800-luvun loppua on luonnehdittu tunnepitoiseksi ajaksi.
Satu Sorvali tutki väitöskirjassaan Sapenpurkua ja sanasotia, millainen oli 1800-luvun lopun ärtynyt keskustelukulttuuri.
Sorvali oli kiinnostunut siitä, mistä aiheista puhuttiin, kuka oli äänessä ja miten näissä yleisönosastokirjoituksissa ilmaistiin ärtymystä.
Nimettömänä on hyvä huudella
1800-luvun lopulla Suomi oli muutoksessa: sääty-yhteiskunnasta muotoutui kansalaisyhteiskunta, työväki oli vähitellen järjestäytymässä ja yhä useampi suomalainen sai käsiinsä päivän sanomalehden, jonka yleisönosastoon kuka tahansa pystyi kirjoittamaan mielipiteensä häntä vaivanneesta aiheesta.
Mielipiteitä riitti, mutta ne ilmaistiin nimettömänä samaan tapaan kuin joillain nettifoorumeilla nykyään. Seitsemän kirjoitusta kymmenestä oli anonyyminä pysyttelevän kirjoittajan kynästä.
Yllättävää kyllä, ärtymystä ilmaisevissa kirjoituksissa oli suhteessa hieman useammin omalla nimellään kirjoittavia kuin muissa jutuissa.
Miespuoliset mielensäpahoittajat
Miesselittäjät ja miespuoliset mielensäpahoittajat olivat jo tuolloin mielellään äänessä, sillä kaikista yleisönosastokirjoittajista vain kaksi prosenttia oli naisia. Julkista kiukustumista ei oikein pidetty naisille sopivanakaan: naisten tunteenpurkauksia pidettiin naurettavina, vastenmielisinä, jopa yhteiskuntajärjestykselle vaarallisina.
Keskustelunaiheita 130 vuotta sitten: liikenne, eläinten kaltoinkohtelu ja kirkkourkujen oikeanlainen soittotapa.
Mistä sitten ne miespuoliset mielensäpahoittajat oikein yleisönosastoon kirjoittivat?
Satu Sorvalin mukaan yleisönosastokirjoitukset käsittelivät hyvin moninaisia aiheita eläinten kaltoinkohtelusta kirkkourkujen oikeanlaisiin soittotapoihin, mutta suuri osa koski ajankohtaisia kansallisia kysymyksiä kuten liikennettä.
Silloin ei tosin vielä keskusteltu tunnin junasta vaan siitä, minkä kaupunkien välillä junaradan ylipäätään pitäisi kulkea.
”Lihallista irstaisuutta harjoittamaan rahalla”
Yleisönosastokirjoituksissa käytiin keskustelua myös aiempien mielipidekirjoitusten tai lehtijuttujen kanssa. Niissä saatettiin myös ironisesti kuittailla muille kirjoittajille.
Pottuilu yltyi esimerkiksi silloin, kun maaseutukirjeenvaihtaja, nimimerkki ”Jusu” äityi arvostelemaan Parikkalan kunnan oloja ikävään sävyyn. Kunnan käräjilläkin oli kirjoittajan mielestä ollut holtiton meininki. Lisäksi käräjillä oli ollut paikalla liian paljon naispuolisia henkilöitä.
”Miksi on nuori kansa sinne kokoontunut? Irstaisuutta, lihallista irstaisuutta harjoittamaan rahalla ja ilman hinnatta aivan kuin Savon markkinoilla.”
nimimerkki ”Jusu”
Jusulle vastannut nimimerkki Joukko asiata tuntevia luonnehti nimimerkki ”Jusua” piikikkäästi ”kynäsankariksi”:
”Kynäsankari ’Jusu’ on koettanut maalata Parikkalan oloja sellaisella tavalla, mihin järkevä ihminen ei luulisi mielikuvituksilleenkaan antavan valtaa.”
Joukko asiata tuntevia
Kirjoitusten tyyli oli kuitenkin sata vuotta sitten hyvin kohtelias silloinkin, kun kirjoittaja hyökkäsi aggressiivisesti toista kirjoittajaa kohtaan. Muita kirjoittajia teititeltiin tai herroiteltiin lähes poikkeuksetta:
”Herra X., minun täytyy uudelleen kysyä, että oletteko Te täydellä järjellä, vaan silmitön vihako Teidän kirjoitustanne on johtanut.”
Vihapuhe oli harvinaista
Eri aikakausien mielipidekirjoitusten välillä on paljon yhteneväisyyksiä, mutta yksi ero Satu Sorvalin mielestä löytyy: yhtä ihmisryhmää vastaan suunnattu vihapuhe oli aiemmin todella harvinaista.
Toki sitäkin löytyy.
Nimimerkki Suomalainen arvosteli Uusi Suometar -lehdessä suomenruotsalaisia myyjiä siitä, etteivät he osaa suomen kieltä:
”En ymmärrä onko syytä suuttua, vai onko syytä olla suuttumatta? En ymmärrä onko vika ruotsalaisessa intelligenssissä, vai ruotsalaisessa tyhmyydessä?”
Seuraava kirjoittaja saikin tästä oivan tilaisuuden kaikkien suomenruotsalaisten lyttäämiseen:
”Oletteko te ainoa, joka ette ole huomannut Suomen ruotsalaisten älyn ja erinomattain kyvyn puutetta.”
Tällainen vihapuhe oli kuitenkin vielä 1890-luvulla hyvin harvinaista.
Vasta 1900-luvun alussa puhetapa muuttui aggressiivisemmaksi. Kielenkäyttö vain koveni, kun mentiin kohti kevättä 1918.
Katso Puoli seitsemän -ohjelman juttu aiheesta.