Pari vuotta sitten, samoihin aikoihin kun täytin 40, innostuin Phil Collinsista. Se oli yllätys, sillä aiemmin yhdistin hänet lähinnä 1980-luvun brittisarja Älypäiden Rickin puuskahdukseen: ”Luoja kun tylsistyttää! Yhtä hyvin voisin kuunnella Genesistä.”
Phil Collinsin musiikki on ”keskitien valtavirtaa”, kuten Semi Purhonen ja työryhmä kirjoittavat teoksessa Suomalainen maku (2014). Oma makuni on viime vuodet ollut eklektinen: vanhaa jazzia, argentiinalaista tangoa, barokkioopperaa sekä kestosuosikkejani Leonard Cohenia ja Joni Mitchelliä, mieluiten 1960-luvulta.
Phil Collinsis kireä lauluääni ja täydellinen karisman puute alkoivat kiehtoa mieltäni.
Syntymäpäiväni tienoilla pop alkoi kuitenkin kiinnostaa. Samalla kuuloelimissäni aktivoitui jokin keskitien tallaamiseen kannustava keski-ikäisyysgeeni.
Yhtäkkiä nautin aiemmin vierastamistani 80-lukulaisista syntikkasoundeista. Collinsin kireä lauluääni, täydellinen karisman puute ja hänen sanoitustensa oudot metaforat alkoivat kiehtoa mieltäni.
Keski-ikäisyysgeenin aktivoitumisen myötä kävi myös niin, että kaikki nolo lakkasi nolottamasta. Päinvastoin: pidin makuni laajenemista yllättävään suuntaan osoituksena henkisestä kehityksestäni.
Laadin soittolistan otsikolla ”Svengaavaa aikuismusaa”. Sille päätyi ”In the Air Tonightin” ja ”One More Nightin” (yö on selvästi Philin aikaa) tapaisten Collins-hittien lisäksi Bryan Ferrya, Paul Simonia ja Whitney Houstonia. Panin listan soimaan ja jammailin menemään.
Tärkeä yksityiskohta: vielä pari vuotta sitten tyyliniekka minussa olisi kieltäytynyt käyttämästä sanaa ”jammailla” esseessä, tai missään.
Kaikkiruokainen keskiluokka
Makuni muuttumisessa ei kuitenkaan ole kyse yksilöllisestä kehityksestä. Näin sanoisi kuka tahansa bourdieulaisesti orientoitunut tutkija.
Sosiologi ja kulttuuriantropologi Pierre Bourdieun (1920–2022) mukaan yhteiskuntaluokkien välisiä hierarkioita tuotetaan ja ylläpidetään maun avulla: yläluokka sanelee, mikä edustaa hyvää makua ja keskiluokka matkii yläluokkaa parhaansa mukaan.
Ylemmät luokat käyttävät symbolista valtaa halveksimalla työväenluokan ”huonoa” makua.
Panen huonon lainausmerkkeihin, koska makuarvostelmat ovat paitsi suhteellisia myös aika- ja kulttuurisidonnaisia. Eliitin suosima ooppera ja Shakespearen näytelmät olivat aikoinaan kansanhuvia, samoin populaarimusiikin genret, kuten blues ja rock, jotka maistuvat nykyisin keskiluokallekin.
Nykysosiologit ovat kuitenkin huomanneet, että ylä- ja keskiluokan maku on ylipäänsä kaikkiruokaistunut.
Mitä omaan makuuni tulee, olen keski-ikäistymisen lisäksi eittämättä keskiluokkaistunut. Teiniaikojeni suosikkibändi Oasis kuulostaa korvaani liian karkealta – liian työväenluokkaiselta?
Kyse ei ole tietoisista valinnoista, vaan makuni on muuttunut koulutus- ja palkkatason nousun sekä niihin kytkeytyvän sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman karttumisen myötä.
Phil Collins sopii sikäli huonosti kuvioon, ettei 80-luvun pophittien kuuntelu nosta statustani omassa viiteryhmässäni. Nykysosiologit ovat kuitenkin huomanneet, että ylä- ja keskiluokan maku on ylipäänsä kaikkiruokaistunut. Syyksi on arveltu koulutustason nousua, sosiaalista liikkuvuutta ja muuttoliikettä.
En siis ole kehittynyt ihmisenä – ellen sitten entistä keskiluokkaisemmaksi.
Epäjohdonmukainen maku
On tylsää joutua myöntämään, ettei makuni olekaan osoitus yksilöllisyydestäni. Toisaalta ihmiset ovat aina muutakin kuin yhden ryhmän edustajia, myös kulttuuripääoman ja maun suhteen.
Lapsuudenkodissani, joka ei ollut keskiluokkainen, kuunneltiin italoiskelmää, John Denveriä, iranilaista kansanmusiikkia – ja länsimaista taidemusiikkia.
Bourdieun teorioiden valossa olisimme olleet poikkeus, mutta niitä jatkokehitellyt Bernard Lahire muistuttaa, ettei ”kaikkiruokaisuus” ole vain eliitin ominaisuus: vaihtelua on jokaisessa yhteiskuntaluokassa.
Monen maku on epäjohdonmukainen. Tosi-tv:tä katsovat nekin, jotka pitävät sitä roskana. Eivätkä ihmiset pyri erottautumaan vain toisesta luokasta, vaan myös oman ryhmänsä sisällä. Osa keskiluokasta välttelee unikkokuosia, ja monelle Vuitton on vitsi. Yhteisöjen sisäisissä statuskamppailuissa näennäinenkin yksilöllisyys voi olla pääomaa. Ehkä joku kaverini kadehtii salaa musiikkimakuni vallattomuutta?
Yksilöiden mieltymykset taas saattavat olla niin monimutkaisia, ettei sosiologinen tutkimus saa niistä otetta. Esimerkiksi Paula Koivuniemen Aikuinen nainen on minusta kaamea.
Sen kuullessani muistan tupakankäryiset yökerhot, joissa lukiolaisena siivosin keski-ikäisten bilettäjien tyhjiä tuoppeja ja oksennuksia. Toisaalta kappale on seksuaalivähemmistöön kuuluvan ystäväni mukaan ”lesbo-anthem”. Tässä käytössä lauluun latautuu muita merkityksiä, minut ulossulkevia.
Sen sijaan alkuperäistä kappaletta, Loretta Goggin Maledetta Primaveraa rakastan, vaikkei se kieltä lukuun ottamatta juuri eroa Koivuniemen versiosta. Lapsuuden perintönä vanha italoiskelmä iskee.
Maku voi siis muovautua kokemusten myötä. Näin kävi äskettäin myös Kielo Kärkkäisen suhteen. Aiemmin pidin hänen sävellyksiään liian herttaisina, mutta kun näin valloittavan, itseironisen laulajan konsertissa, aloin pitää hänen musiikistaan.
Musiikkisosetta ilman sattumia
Maulla on merkitystä – tai oli. Elin nuoruuteni aikana, jolloin musiikkityyleillä ja alakulttuureilla oli vielä identiteettiä rakentavaa voimaa. Music Televisionista tuli Yo! MTV Raps hiphoppareille ja Headbangers Ball metallin ystäville.
Valtavirrasta poikkeamista ei katsottu suopeasti, mutta samaan yläkouluun mahtui grungen kuuntelijoita, proge-faneja sekä ska- ja punk-keikoilla kävijöitä, ja musiikkimakua ilmaistiin pukeutumistyylillä.
Musiikista ammentaviin nuorisokulttuureihin törmää yhä harvemmin. Niiden sijaan identiteetit ja yhteisöt rakentuvat paljolti sukupuolen, seksuaalisuuden ja erilaisten suhdemuotojen varaan.
Nykypoppiin verrattuna Phil Collinsin polveilevat melodiat ja vekkulamaiset kaikuefektit ovat avantgardea, kaikkea muuta kuin ”keskitien valtavirtaa”.
Ilmiössä ei sinänsä ole mitään väärää; varsinkin vähemmistöön kuuluvat kaipaavat ymmärrettävästi hyväksyvän yhteisön. Onko yksilöiden ominaisuuksista ja orientaatioista kuitenkaan kulttuurin sisällöksi? Epäilen.
Samalla kun musiikilliset alakulttuurit ovat marginalisoituneet tai kadonneet, populaarimusiikki on soseutunut. Musiikkiteollisuus ei enää tavoittele kohderyhmiä maun perusteella, vaan tuottaa kappaleita, jotka maistuvat mahdollisimman monelle. Apuna ovat suosittelualgoritmit, jotka turruttavat kuluttajien makua entisestään ja pitävät huolen, ettei soseeseen eksy sattumia.
Taannoisessa UMK-kilpailussa saattoi kuulla jäänteitä räpistä, metallista ja voimaballadeista, mutta eri genreistä ei voinut puhua, sillä kaikki musiikki oli puserrettu saman pop-siivilän läpi.
Soseutuminen leimaa paitsi lajien välisiä suhteita, myös yksittäisiä kappaleita. Tämän hetken suosituimman artistin, Taylor Swiftin hitti Antihero on mitätöntä, epäselvää äänivelliä.
Ymmärrän maun suhteellisuuksia liian hyvin sanoakseni, että Swift-faneilla on huono maku. On silti selvää, että populaarimusiikki on muuttunut melodisesti ja harmonisesti yksinkertaisemmaksi, keskimääräisemmäksi. Nykypoppiin verrattuna Phil Collinsin polveilevat melodiat ja vekkulamaiset kaikuefektit ovat avantgardea, kaikkea muuta kuin ”keskitien valtavirtaa”.
Oskari Onninen kirjoittaa esseessään En kuuntele Teukkaa (Image 2/2024), että elämmekin maun jälkeistä aikaa: suosio on korvannut laadun. Hän ei sano suoraan pitävänsä Taylor Swiftin musiikkia kehnona, mutta harmittelee, että kun yksi pop-kuningatar hallitsee, diversiteetti köyhtyy.
Maun jälkeisessä ajassa äly tylsistyy
Keskimääräisyys ja keskinkertaisuus näkyvät myös muilla kulttuurin aloilla. Jos William Faulkerin Ääni ja vimma (1929) tai Ernesto Sabaton Sankareista ja haudoista (1961) kirjoitettaisiin nyt, niitä ei julkaisisi yksikään kustantamo. Kustannustoimittaja lukisi pari sivua ja toteaisi, että tässä on nykylukijalle liikaa pureskeltavaa.
Vaikeus ei ole itseisarvo. Ihailen Natalia Ginzburgin ja Vivian Gornickin selkeän tyylin näennäistä helppoutta. Ihmettelen silti paradoksia: samalla kun koulutustaso on noussut, lukutaito on heikentynyt.
Suurin osa nykyisin julkaistavasta ja osa palkitustakin kirjallisuudesta on tekstuaalista velliä – temaattisesti löysää, kielellisesti köyhää ja kerronnaltaan lukijaa aliarvioivaa.
Suhde taiteeseen heijastaa kulutuskulttuuria. Kirjahaasteet kannustavat ahmimaan mahdollisimman paljon kirjoja, mutteivät keskittymään, tulkitsemaan, ymmärtämään luettua.
Kriittinen keskustelu taiteesta on vaikeutunut. Tämän huomaa etenkin älyllistä toimintaa kavahtavassa Suomessa, jossa rakastetaan inhota intellektuelleja. Sivistyssanoja sisältävä kirjakritiikki haukutaan, sillä ristiriitaisesti pelko tietämättömäksi paljastumisesta saa lukijat kailottamaan typeryyttään.
Vaikuttaa siltä, että maun jälkeisessä ajassa myös äly tylsistyy. Arvelen, että kahdessa todellisuudessa eläminen – tosielämän ja verkon kaksoiskansalaisuus – rasittaa aivoja niin, että musiikki ja kirjallisuus kelpaavat enää vain helposti nieltävinä.
On tutkittu, että hienomotoriikkaa vaativalla käsin kirjoittamisella on yhteys kirjoitustaidon ja käsitteellisen ajattelun kehittymiseen. Selaamisella, sormen monotonisella hiplausliikkeellä, näyttää olevan päinvastainen vaikutus.
En tahdo kahlata soseessa ja vellissä. Haluan kirjallisuuteni älykkäänä ja popmusiikkini sopivan älyttömänä; haluan meheviä soundeja, vahvoja mausteita ja outoja sattumia.
Uuden musiikin löytäminen vaatii kuitenkin ”kovaa työtä ja omistautumista”, kuten Onninen sanoo esseessään. Helpommalla pääsee, kun avaa menneiden vuosikymmenien musiikkiarkistot ja kutsuu Philin yökylään.
Kuvat: Phil Collins esiintymässä 1981–1987. Kuvien lähde: Ullstein Bild, Imago sportfotodienst, All Over Press. Käsittely: Antti Ollikainen Yle.