– Aika moni asia on pielessä siinä mielikuvassa, mikä meillä on sodasta palanneista miehistä.
Näin sanoo tietokirjailija Jenni Kirves, joka on käyttänyt valtaosan aikuiselämästään sodan tutkimiseen. Kirves muistetaan noin kymmenen vuoden takaisesta Ruma sota -kirjasta, jota hän oli toimittamassa yhdessä Sari Näreen kanssa. Uusin teos He selvisivät sodasta on Rumalle sodalle tavallaan jatkoa. Se kertoo paluusta arkeen viiden sotavuoden jälkeen.
– Olen puhunut paljon sotatraumoista. Nyt kerron, miten traumoista selvittiin.
Vallalla on mielikuva sodan traumatisoineista miehistä, jotka eivät kyenneet normaaliin arkielämään. Väkivalta oli jäänyt päälle ja se purkautui lähipiiriin - perhe ajettiin kirves heiluen hankeen. Ehkä näinkin tapahtui, mutta iso kuva on vääristynyt.
– Suuri osa oli kelpo ihmisiä ja riittävän hyviä vanhempia. Ehkä he rakastivat lapsiaan tekojen kautta ja halusivat heille aineellisesti parempaa elämää. Mutta aineellinenkin rakkaus on rakkautta.
Toinen väärä mielikuva liittyy sankaruuteen. Tänä päivänä sotaveteraanit nauttivat ansaitusti laajaa arvostusta, mutta heti sodasta palattuaan he olivat yksiselitteisesti häviäjiä. Silloin ei puhuttu torjuntavoitosta tai muutenkaan yritetty nähdä sodan lopputulosta myönteisessä valossa.
– He kokivat hävinneensä kaksi sotaa ja kaipasivat lähinnä sitä, ettei heitä suoranaisesti syytettäisi tappiosta.
Ennen muuta ahdisti se, että meitä kohdeltiin kuin hävinneitä. Alkuvaiheessa varsinkin saattoi kohdata tuollaisen syyttävän asenteen.
Eino S. Repo
Joskus sota kietoo pauloihinsa niin, että rintamalle haluaa takaisin. Näin kävi muun muassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun levottomia sieluja taisteli puolisotilaallisissa joukoissa ympäri Eurooppaa. Jatkosodasta palasi kuitenkin sotaan täysin kyllästyneitä miehiä. Viisi sotavuotta oli tehnyt tehtävänsä.
– Sotilaat eivät totisesti kaivanneet takaisin rintamalle. Oli muutama sotahullu ”lauritörni”, mutta yleinen ilmiö se ei ollut.
Jenni Kirveksen mukaan sodasta palasi sodan vihaajia, pasifisteja.
– Mutta realistisia pasifisteja. Omaa maata puolustetaan, he ajattelivat, mutta ilman vaahtoa suupielissä.
Kiire ottaa menetetty nuoruus takaisin
Kun Lapin sota päättyi keväällä 1945, takana oli kolme sotaa, yhteensä lähes viisi sodan vuotta. Heti rauhan tulon jälkeen päällimmäinen tunne oli vapauden riemu.
Elämä huohotti nuorissa veteraaneissa. Heillä oli lihan nälkä ja hengen jano, Jenni Kirves kirjoittaa.
Monella oli kiire ottaa menetetty nuoruus takaisin.
– Oli kaipuu naiseen, Kirves kuvailee rintamalta palanneiden miesten tuntoja.
Tarjontaa oli yllin kyllin. Yli 90 000 miestä oli kuollut sodassa, joten naimamarkkinoilla miehet olivat etulyöntiasemassa.
– Jopa sotainvalideille riitti naisia.
Myös viinaa oli tarjolla. Alkon ovet olivat menneet säppiin sodan loppuvaiheessa, mutta valtiontaloudellisin perustein ne avattiin rauhan tultua.
– Valtiolta oli ovela veto avata viinakaupat. Sinne päätyivät veteraanien kotiuttamisrahat.
Seuraukset näkyivät tilastoissa. Joulukuussa 1944, kun armeijan kotiutus oli saatu päätökseen, juopumusrikokset, väkivaltaiset hengenriistot ja pahoinpitelyt olivat kolminkertaisia edelliskuukauteen verrattuna. Rikollisuus pysyi korkeana pitkään sodan jälkeenkin.
Viina ja kiima yhdistyivät iltamissa ja tanssiaisissa.(...)1930-luvun moraalisäännöt olivat romahtaneet.
Vuonna 1925 syntynyt mies
Valtion toiminnassa kukoisti kaksinaismoralismi: samalla kun viinaraha kelpasi kartuttamaan valtion kassaa, miehiltä odotettiin nuhteetonta käytöstä ja itsehillintää.
– Juhlapuheissa valtio odotti yhteen hiileen puhaltamista. Se saattoi tuntua miehistä väsyttävältä, olivathan he koko sodan ajan uhranneet oman hyvänsä yhteisön eteen.
Valtion erityisenä pelkona oli kommunismin leviäminen. Maassa oli iso joukko rintamalta palanneita, jotka etsivät suuntaa elämälleen. Oli asuntopula ja työttömyyttä. Valtion ratkaisu tilanteeseen oli nerokas: miehet lunastivat kohtuuhintaan pientilan tai rintamamiestontin raivattavaksi ja viljeltäväksi. Näin veteraani sai kodin, työtä ja jonkinlaisen näkymän tulevaisuuteen.
– Tiedettiin, että jos mies omistaa maata, hän ei lähde kommunistiseen liikkeeseen, Kirves selittää.
Antamalla ihmisille maata, sidottiin heidän toimintatarmonsa yhteiskunnan rakentamiseen ja estettiin sen harhautuminen poliittisesti epävarmoille linjoille.
Veikko Vennamo
Sotatrauma poistui käsien kautta
Pellon raivaamisen ja muun fyysisen ahertamisen ainoa hyötyjä ei ollut valtio. Työ oli ehkä keskeisin yksittäinen tekijä, joka auttoi sodasta palanneita miehiä sopeutumaan siviilielämään.
– Kädet toimivat ukkosenjohdattimena, jonka kautta sotatrauma poistui, Jenni Kirves sanoo.
Ruumiillinen väsymys edisti henkistä hyvinvointia. Raskaan työpäivän jälkeen oli hyvä, moni veteraani kuvaili.
Työn avulla saatiin kiinni elämästä, joka saattoi tuntua pelottavaltakin. Oli vaikea tarttua toimeen, kun kukaan ei enää komentanut. Moni koki, ettei osannut muuta kuin sotia.
– Kun näki kättensä jäljet, se tuotti kyvykkyyden tunteen. Emme olekaan niin avuttomia, vaan hyvinkin pystyviä nuoria miehiä, Kirves kuvailee monen veteraanin kokemusta.
Sen sijaan traumojen purkamista puhumalla ei juuri harrastettu. Veteraanien lapset, suuret ikäluokat, ovat puhumattomuudesta vanhempiaan usein myös arvostelleet. Nykykäsityksen mukaan veteraanit toimivat tietämättään järkevästi.
– Sotatrauma oli ruumiin muistissa, ei niinkään mielessä, jotta sen olisi pystynyt sanallistamaan, Kirves sanoo.
Oli siis tervehtymisen kannalta järkevää työstää ruumista. Kirves tosin korostaa, että työllä oli terapeuttinen vaikutus kohtuullisen lievissä traumatilanteissa. Kaikkiin sodassa traumatisoituneisiin se ei toiminut.
Tanssia yli hautojen
Työn ohella oli muitakin tapoja päästä yli sotakokemuksista.
– Läheisyys. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ympärilleen, Kirves sanoo.
Sodan jälkeen tämä oli helppoa, sillä silloin asuttiin tiiviisti, syrjäkylissäkin riitti vilskettä. Nykyisen kaltaista yksinäisyyden epidemiaa ei ollut.
Myös vapaa-ajan harrastukset olivat usein terapeuttisia. Yksi suosituimmista oli paritanssi. Tanssilavat pullistelivat väkeä sodan jälkeisinä vuosina.
– Tanssi edustaa elämänmyönteisiä voimia: läheisyyttä, kosketusta, hedelmällisyyttä, rakastumista. Aira Samulin oli oikeassa, kun hän alkoi sotien jälkeen levittää tanssin ilosanomaa, Kirves sanoo.
Myös elokuvat elivät kulta-aikaa. Ihmiset jonottivat katsomaan Pekkaa ja Pätkää sekä Lapatossua. Ei ollut sattumaa, että juuri rillumarei oli jälleenrakennuksen vuosina suosionsa huopulla.
– Se karnevalisoi ajan perusarvot: työteliäisyyden, perheellisyyden, säästäväisyyden, sääntöjen noudattamisen. Oli terapeuttista nauraa asioille, joita joutui omassa elämässään noudattamaan, Kirves sanoo.
Jenni Kirveksen mukaan sodan kauhut kokeneesta sukupolvesta kasvoi suvaitsevaisia ja suhteellisuudentajuisia ihmisiä.
– Optimistisia, viisaita, avoimia elämälle. Jos he jotakin halveksivat niin pikkuasioista nillittämistä. Sotaveteraanien oli ja on vaikea ymmärtää, miksi kaikki eivät ole yhtä kiitollisia elämästä.
Heti sodan jälkeen oli kyynisyyttä, jopa nihilismiä. Suurten aatteiden nähtiin johtaneen tuhoon, parempi siis varoa joukkohurmosta. Synkkä asenne kuitenkin muuttui ajan myötä.
– Muistamme Mauno Koiviston sanonnan: Jollemme varmuudella tiedä, miten tulee käymään, uskokaamme, että kaikki käy hyvin. Siinä ei puhu enää tippakaan kyyninen mies, vaan ihminen, joka uskoo maailman hyvyyteen.
Juttua muokattu 5. kesäkuuta 2024 kello 10.35: Valtio ei luovuttanut ilmaiseksi rintamiestontteja, vaan niistä piti maksaa pieni korvaus.