Fanit alkoivat välittömästi ratkoa koodia, kun amerikkalainen superartisti Taylor Swift huhtikuussa julkaisi uusimman albuminsa The Tortured Poets Department. Missä laulussa Swift kertoo eksästään ja mitä?
Swift on kasvanut julkkiksena vielä suuremmaksi kuin muusikkona. Siksi hänen laulujensa sanoituksia luetaan koodattuna juorupalstana eikä taiteena.
Aiemmin Swiftin päiväkirjamaisiin sanoituksiin on voinut samaistua kuka tahansa, joka on rakastanut, eronnut tai etsinyt itseään. Nykyään ainakin median ja fanipalstojen perusteella sanoituksissa kiinnostaa yhä enemmän se, miten artisti itse on rakastanut, eronnut tai etsinyt itseään.
Tietysti Swift laulaa itsestään, mutta samalla tavalla kuin satu kertoo prinsessasta, siis tarinan keinoin. Tarinoita halutaan kuulla, koska se mitä prinsessalle tapahtui kaukana ja kauan sitten, on tärkeää ja tavallaan totta, ja sillä voi olla kuulijalle syvä merkitys. Mutta jos unohtaa, että kyse on tarinasta ja antaa musiikin latistua Swiftin parisuhdeuutisten jatkeeksi, musiikin merkitys ohenee.
Omakohtaisesti koetun ja ei-käsitteellisen taidekokemuksen tilalle fani saa median valmiiksi pureskeleman, lyhytvideoksi kelpaavan julkkisjuorun. Mutta onhan se helpompi ottaa vastaan, eikä tarvitse edes kuunnella musiikkia.
Ei musiikkia vaan moraalinen rajanveto
Yhtä helppoa valmisruokaa tuputettiin kuulijoille myös maaliskuussa, kun Beyoncé julkaisi kantrilevynsä Cowboy Carter. Levylle oli tarjolla tasan yksi, sinänsä oikea merkitys: musta naisartisti palautti haltuunsa umpivalkoiseksi värjäytyneen, cowboy-maskuliinisen kantriperinteen.
Tilanne oli kriitikoille hankala, sillä levyn haukkuminen olisi ollut rasismia, sovinismia tai molempia.
Kuulijoille tilanne sen sijaan oli helppo. Levy asemoi kuulijansa moraalisesti oikealle puolelle, sille puolelle, jossa myös mustat naiset voivat tehdä kantria. Oikealla puolella oleminen oli kuulijoille niin mukavaa, ettei oikeastaan ollut väliä, miltä Beyoncén musiikki kuulosti.
Median välittämänä Cowboy Carter ei siis ollut musiikkia vaan moraalinen rajanveto. Toki myös musiikki sinänsä voisi antaa voimaannuttavan kokemuksen siitä, mikä on oikein ja hyvää, mutta sitä kokemusta ei Beyoncén musiikin äärellä tarvinnut kokea. Sen korvasi median identiteettipoliittinen selonteko.
Media loisii musiikilla?
Taylor Swift ja Beyoncé eivät tietenkään ole poikkeuksia. Musiikin merkitys ei synny vain kuulijan ja musiikin kesken, jonkinlaisessa mukaihanteellisen taidekokemuksen umpiossa. Taiteen merkitystä luo ympäröivä kulttuuri – ja etenkin media. Median rooli on sitä isompi, mitä isomman ilmiön media on tarpeisiinsa luonut, ja Swift ja Beyoncé ovat todella isoja.
Kuulijan ja musiikin suhteessa media on silti kolmas pyörä. Sen välittämät merkitykset ovat valmiita, laimeita ja käsitteellisiä, kaukana siitä alitajuisesta elämyksellisyydestä, jota musiikki parhaimmillaan tarjoaa.
Voi toki olla, että Swift ja Beyoncé tietoisesti syöttävät musiikkinsa kuulijoille ja medialle valmiiksi pureskeltuna, täynnä oman aikamme tarpeisiin tuunattuja, helppoja viestejä: julkkiksen parisuhdepaljastuksia ja identiteettipolitiikkaa.
Yhtä hyvin voi olla, että Swift ja Beyoncé vain haluavat tehdä hyvää musiikkia. Sävelten ja sanojen pitää sopia toisiinsa. Hitin pitää täyttää tietty kaava mutta samalla yllättää. Soundin pitää tuntua oikealta, koska tietäminen on mahdotonta.
Kenties Swift ja Beyoncé tekevät musiikin musiikiksi ja tarinat tarinoiksi, ja median tarjoamat valmiit ja helpot tulkinnat ovat loisimista artistien suosiolla, musiikin kokemuksellisuudella ja kulttuurimme isoilla trendeillä.
Fanit kokevat, että hän laulaa juuri minusta ja juuri minulle.
Luultavasti on yksilökeskeisen julkkiskulttuurin syytä ajatella, että Taylor Swift laulaa itsestään. Luultavasti Cowboy Carter tuntuu pelkältä moraaliselta julistukselta, koska identiteettipoliittiset jakolinjat ovat korostuneet.
Ongelmaksi tällainen muuttuu, jos kaikkea taidetta totutaan lähestymään kuin Swift- ja Beyoncé-ilmiöitä, siis median tuputtamien valmiiden kokemusmallien kautta. Bachin urkuteos, uusi indie-bändi, abstrakti maalaus tai moderni tanssi saattaa tuntua täysin tyhjältä, kun sen merkitykseksi ei ole tarjolla parisuhdepäivitystä tai valmista moraalista kantaa.
Hyvän taiteen äärellä kokija kuitenkin pystyy kaappaamaan medialta takaisin vallan antaa merkitys ja kokea. Vaikka Swift on iso mediailmiö, silti miljoonat fanit kokevat, että hän laulaa juuri minusta ja juuri minulle. Sitä kokemusta ei selitä eikä pilaa mikään fanipalsta tai ilmiöjuttu.